Väittelimme monta iltaa siitä, kerrommeko uutiset kakkukoristeen muodossa vai saako mieheni ostaa pullaa ja kertoa arvaat-kyllä-minkä puujalan. Päädyimme, tai siis minä päädyin ja mieheni ymmärsi myöntyä, siihen, että minä tein lasketun ajan mukaiset suklaanumerot kakun päälle ja möläytin tämän informatiivisen tiedon koko joukolle kantaessani kakun pöytään. Noniin, laittakaahan päivämäärä ylös, meille tulee ehkä syksyllä perheenlisäystä, tyyliin.

Molemmat anopit itkeä tihrustivat onnesta ja meidän muidenkin silmäkulmat taisivat kieltämättä kostua. Mahdollisimman pian onnittelujen jälkeen me yritimme kääntää keskustelunaihetta kaikkeen muuhun, luonnollisesti vähän heikolla menestyksellä.

Sisäinen teinini triggeröityi pahasti, mutta onnistuin kuitenkin pysyttelemään pitkälti naama peruslukemilla. Ei minua muuten tämä, tai siis nämä aiheet, ärsyttäisi, mutta joku siinä omien ja mieheni vanhempien holhoavassa ja hössöttävässä tyylissä ärsyttää minua aivan suunnattomasti. Naurettavaa, tiedän, olenhan jo kolmekymppinen, aikuinen ihminen.

Ärsytti, että minua alettiin heti tunkea johonkin aivan vieraaseen muottiin. Tyyneyttäni koettelivat muun muassa seuraavat asiat:

Onko sulla ollut pahoinvointia? Ei jumankauta, en todellakaan ala erittelemään kuvotuksiani vanhempieni, appivanhempieni ja mieheni tuijottaessa minua hiljaa kahvipöydässä.

Eikös se suurin keskenmenoriski ole sitten ohi vasta joskus viikolla 13 *huolestunut kulmien kurtistus*. Joo kiitos muistutuksesta, etkö siis olisi halunnut tietää ennen sitä? Luuletko etten ole äärimmäisen tietoinen kaikesta mahdollisesta statistiikasta aiheeseen liittyen?

Ethän sä voi nyt sitten lentomatkustaa ollenkaan. Emme ole edes lähdössä mihinkään reissuun, mutta kiitos tästä holhoavasta faktasta, joka on peräisin ehkä 80-luvulta.

Eikä sitten voi pariin vuoteen matkustaa juurikaan *huokaus*. Ahaa, anopillani on siis kosolti tärkeitä lastenhoito-ohjeita, kuten se, ettei pienen lapsen kanssa myöskään ole soveliasta matkustaa lentokoneella. Tosi hyvä hei, että tällainenkin sääntö tuli kerrottua minulle noin kaksikymmentä minuuttia raskausuutisen kertomisen jälkeen.

Entäs se teidän auto??! Eihän sinne mahdu rattaat!! Kun tässä on ollut viisi vuotta ongelmana se pikkiriikkinen murhe, ettemme ehkä ikinä saa lapsia, niin ei kuule paljoa jaksa kiinnostaa jotkut h*lvetin rattaat. Eiköhän se asia ole helpompaa ratkaista kuin tuo edellä mainittu.

Minäpä santsaan tätä _vauva_kakkua. Santsaa toki. Älkää nyt viitsikö hössöttää mistään vauvasta, kuten yritimme kertoa, niin meille kyse ei vielä ole mistään ”vauvasta” vaan ehkä mahdollisesti tulevasta iloisesta, hartaasti odotetusta perhetapahtumasta syksyllä.

Voisiko mummolle millään kertoa heti??? Entä sisaruksille?? Serkuille? Kiva, kun olette näin hienovaraisia.

Syöhän nyt kahden edestä. Kuultu ehkä kymmenen kertaa saman kahvihetken aikana.

Sähän jäät sitten syyskuussa töistä pois. Tämä yksinkertainen toteamus kertoo nimenomaan siitä, että te, rakkaat appivanhempani, ette ymmärrä minun työnkuvaani tai -motivaatiotani tai sitä, kuinka se eroaa muista miniöistänne, jotka ovat olleet töistä poissa vähintään pari vuotta per lapsi. Mutta joo, enhän minä mikään työnarkomaani sentään ole, kai näissä hommissa pitää katsoa miten tilanne etenee sitten aikanaan.

Että silleen. Mutta onpa nyt tämäkin asia hoidettu pois alta.

Ihan kuin olisin lomalla lapsettomuudesta. On sellainen melko rento fiilis, vähän niin kuin hoitotauolla!  Ei tarvitse koko aikaa miettiä kierron vaihetta, lääkkeitä tai ovulaatiotestejä. Ihan kuin silloin, kun täytyi odottaa klinikan kesätauon loppuvan tai jotain.

Vapauttavaa.

En pelkää aktiivisesti keskenmenoa, mutten myöskään usko kehoni kasvattavan parhaillaan jotakin elävää. Mä nyt tässä vaan… yritän syödä tavanomaista useammin kalaa ja jätän hyvällä omallatunnolla treenejä välistä.

En ajattele saavamme kohta jotain, mutten myöskään vahtaa alapäätäni enää ihan joka ikisellä vessareissulla. Enää vahdin värimuutoksia ehkä vain kerran tai kahdesti päivässä, great success.

Miehelläni oli töissä kehityskeskustelu. Hän kertoi esimiehelleen olevansa luultavasti syksyllä vähän enemminkin poissa töistä.

Minä puolestani näin painajaisen siitä, että vanhempani kuulivat lapsenlapsesta kiertoteitä. Se syyllisyys oli hirveää. Niin hirveää, että nyt minun on pakko päättää, miten ja milloin me oikein kerromme heille.

En halua lähettää näin isosta asiasta mitään tekstaria. Olisihan se vähän tökeröä, kun heitä on helppoa tavatakin.

Ultrakuva, ei… mummi/ukki-krääsää, EI. Alkoholiton skumppa ja mahdollisimman matalan profiilin tiedote asiantilasta sunnuntaikahvilla? Ehkä.

Kävin ystävän kanssa lenkillä ja kerroin hänelle raskaudesta. Palatessamme meitä napitti ulko-ovelta heidän viisi- ja kuusivuotiaat pikkutyttönsä. Tytöt olivat selvästi odottaneet meidän palaavan jo jonkin aikaa.

Kaksi merensinistä silmäparia tuijottivat minua tiukasti ovenraosta. Miksei teillä ole vauvoja, ne kysyivät vakavasti, pää hieman vinossa. Noilla muksuilla on joku kuudes aisti.

Me olemme paljon tekemisissä ja varmaan ainoita heille tuttuja aikuisia, joilla ei ole tarjota heille leikkikavereita. Tuo viaton kysymys tuntui ihan samalta, yhtä raastavalta, kuin esimerkiksi silloin jouluna.

Ei siltikään yhtä pahalta, kuin se, että appiukkoni oli töksäyttänyt miehelleni ”ei me kyllä oikein ehditä tulla teille kylään, kun pitäisi ennemmin mennä sinne sun siskolle, kun siellä on niitä lapsia”. He olivat siis käyneet siellä viimeksi kolme viikkoa sitten, meillä puolestaan vuosi sitten.

Ei sillä, että me nyt niin kovasti heitä haluttaisiin meille visiitille, mutta tuntui niiin pahalta miehen puolesta. Tekisi mieli kostaa ja pitää appiukolta salaisuus vielä hyvän aikaa.