Meillä oli tiedossa juhlat. Kosteat, kosteat, viisikymppiset.

Mietimme pari viikkoa etukäteen, millä ihmeen verukkeella minä olen siellä juomatta. Suurin haaste tuntui piilevän siinä, että järjestäjät ovat keski-ikäisiä, joille alkoholin käyttäminen on vieläkin varmempi itsestäänselvyys, kuin meille kolmekymppisille.

Joo, meidän kaveripiirissämme on myös sosiaalista painetta, mutta ei se ole mitään tähän keski-ikäiseen jengiin verrattuna.

Meidän kaveripiirissämme voi aina sanoa mä voin hei olla tänään kuskina tai mulla on antibioottikuuri tai en mä nyt viiti, kun tulee nykyään niin hirveä krapula. Ne ovat ihan valideja syitä sille, ettei nyt maistu.

Kaikki näistä pykälää vanhemmista ovat jo sen verran varakkaita, ettei esimerkiksi kuskina toimiminen ole millään muotoa pätevä syy olla juomatta. Heille takseja ja hotellihuoneita saa aina. Heillä ei enää ole lapsenhoito-ongelmia, heillä ei ole maratontreenejä seuraavalle päivälle, he osaavat nauttia elämästä.

Antibioottikuurienkin aikaan on aina siemailtu vähäsen, kyllähän nyt ruoan kanssa voi maistaa! Varsinkin, kun heillä pöydässä ei tietenkään ole mitään keskinkertaista kyykkyviiniä.

Ei se kyllä mene niille läpi, että mulla on korvatulehdus ja antibioottikuuri. Ei se vaan kelpaa niille syyksi, ne vaan jatkaa silti yllyttämistä.

Totta.

No mitä jos vaan kerrotaan totuus.

Ai haluatko sä kertoa teidän porukoille? 

No en!!!

Mutta sille porukalle voisit kertoa?

No joo. Ei se tieto sieltä leviä.

No mitä jos leviää. Kyllä ne saattaa törmätä jossain.

Mieti, Kososet tulee myös. Ne saattaa tavata.

No… Se ois kyllä kamalaa. Jos ne kuulisi uutiset niin random-tyypiltä.

Epätodennäköistä, mutta kamalaa.

Ei saataisi sitä ikinä anteeksi.

On se nyt muutenkin vähän väärin kertoa siellä kaikille, kun ei halua omille vanhemmille kertoa.

No joo.

… Ja saattaahan tää ongelma ratketa jo ennen niitä juhlia. 

No jos kerrotaan vaan juhlakaluille. Kerrotaan, että ollaan oltu hoidoissa, ja siksi siitä ei saa huudella.

No entäs ne Kososet? Sanonko mä niille, että on joku pillutulehdus ja hevosen antibiootit siihen.

Kutittaa niin pirusti, aijaijai, niin sitten ne ei kehtaa kysellä enempää.

No kyllä niille kelpaa se että sä olet kuskina. Muitahan me ei sieltä tunneta, niin ei ne tyrkytä.

Sillä sitten mentiin. Glittermekko niskaan ja kuskiksi bileisiin.

Istuimme kahdeksan hengen seurueissa, eli tutustuimme kahteen uuteen pariin. He olivat noin nelivitosia, hirveän sosiaalisia ja mukavia tyyppejä. Tiesin, ettei tällaisessa järjestelyssä ole käytännössä mahdollista teeskennellä juovansa. Saati tuoda omia juomia.

Kippis, heläytimme iloisesti ja katsoen tarkasti toisiamme silmiin aina lasien osuessa yhteen.

Sä olit siis Emilia, eikö niin? Ai sä olet tänään kuskina, vieressäni istuva pariskunta juttelee.

Joo, Emilia, moi, kättelemme. Joo, mä nyt oon tänään kuskina.

Ajatteko te siis illalla kotiin? Eikö teillä oo joku parin tunnin matka?

Ei kun kyllä meillä on hotelli tosta keskustasta, mutta joo, mä nyt ajattelin että joudan ihan hyvin ajaa. Mistäs te saitte huoneen?

Olen oppinut, että minua viisitoista vuotta vanhemmalle ihmiselle ei parane sanoa, että krapulat ovat nykyään niin hirveitä. Parempi vaan suoraan keksiä joku muu syy.

Noin tunnin päästä olemme siirtyneet illallisen pariin. Sekä juoma- että ruokapöytä notkuu ja porukka alkaa humaltua tasaisen vahvasti.

Kososten kanssa naureskelemme eräille legendaarisille pikkujouluille ja selitämme sitä uusille tuttavuuksillemme, jotta he pääsevät mukaan juttuun.

Hah, aikamoinen reissu, he höröttävät. Niin, siis tänään sä olet kuskina?

Joo, niin mä satun olemaan.

Mutta eikö teillä ollut majoitus? 

No joo, on, mutta ei nyt sen koronan jälkeen oikein maistu. Sanoinko mä muuten, että mulla meni koronasta makuaisti?

Harhautukseni toimii vain hetken. Yritän keskustella lomasuunnitelmista, hiihtobuumista, mistä tahansa lähes jokaista ihmistä koskettavasta helposta puheenaiheesta, mutta he vaan eivät syty mistään aiheesta, vaikka muutoin vaikuttavatkin aika puheliailta.

Siis, saanko mä kysyä, juotko sä siis yleensäkään, rouva tiedustelee yhtäkkiä. Johan hän onkin ehtinyt tämän illan aikana varmistaa kahdesti, että mä en tosiaan aio tänään juoda.

Joo, siis, en mä ole absolutisti. Kyllä mä siis yleisesti ottaen juon. Tietty nyt korona-aikana on toi sosiaalinen elämä ollut aika vähäistä, heh, niin sen puoleen vähän vähemmin.

Mmm, hän myötäilee.

Onko teillä ensi kesänä monet juhlat tiedossa? Meillä on varmaan viidet, kun kaikki on siirtäneet häitään koronan takia. Tämän tukevampia aasinsiltoja toiseen puheenaiheeseen en voisi tarjoilla.

Aaa, okei. Ei meillä taida olla yhtiäkään. Mutta siis, nyt et juo?

Novittu. Mikä tässä on niin vaikeaa hyväksyä!!! Miksi sä et voi tarttua mihinkään mun ehdottamaan puheenaiheeseen, vaan sua häiritsee tämä mehulasi näin paljon?

Aikuista ihmistä. Tuntematonta ihmistä. Olenko mä itse ollut joskus noin rasittava?

Varmaan olen.

Mulla meni äsken hermo sen miehen jankkaamiseen, niin sitten mä kerroin miksi sä et oikeasti juo, mieheni kertoi kotimatkalla. Se vaan jankkasi ja jankkasi.

Onko tämä sun ensimmäinen raskaus, ystävällinen neuvolatäti kysyi varatessani ensimmäistä aikaa.

No… tämä on… itse asiassa kolmas. Aiemmat kaksi on menneet kesken aika aikaisessa vaiheessa.

Eli ei siis synnytyksiä?

Ei synnytyksiä.

Ne keskenmenot oli ennen varhaisultraa, niin en ole… En ole asioinut teillä aiemmin.

Niin, niin. Eli ne aiemmat meni sitten kesken kun kuukautiset oli pari päivää myöhässä.

Kyllä mä ihan oikeasti olin raskaana, mieleni tekisi inttää. En minä ole sellainen sinisilmäinen ihminen, joka uskoo olevansa aidosti raskaana jostakin haamuviivasta! ”Kuukautiset pari päivää myöhässä”, mikä henkilökohtainen loukkaus.

Paitsi, että juurihan minä itse luettelin hänelle myös sen vuoden takaisen kananlennon raskaudeksi.

… No. Ensimmäinen kyllä, mutta tää edeltävä meni vasta viikolla 7, juuri ennen sitä varhaisultraa.

Aivan. Sopisiko sulle ylihuomenna ensimmäinen neuvolakäynti? Siihen pitää varata tunnista kahteen, riippuen, paljonko sulla on itsellä kysyttävää. Ja netissä voi täyttää valmiiksi sellaisen esitietolomakkeen.

Minulle ei nykyään tule nälkä, vaan huono olo. Käytännössä närkin väkisin jotain kahden tunnin välein, eikä ruokahalua kasvata sekään, etten maista läheskään kaikkea. En siis tiedä, mikä kaikki johtuu sairastetusta koronasta ja mikä siitä sykkivästä sutusta, mutta väliäkös tuolla.

Mietin alkion pientä kokoa aivan liikaa, vaikka lääkäri neuvoi olemaan huolehtimatta. Mieleeni nousee väkisinkin alhainen hcg-tilanne syksyltä – piti olla aivan huoleti, ja sitten pahin mahdollinen tapahtui.

Nyt on yhdeksäs viikko, eikös tässä ole sitä kuuluisaa riskialtista aikaa vielä ihan hitosti jäljellä? Toisaalta… niissä riskiprosenteissa on kai mukana myös sellaiset raskaudet, joiden ei ole jo kertaalleen todettu olevan oikeassa paikassa sykkiviä suttuja.

Minulle tuli yllätyksenä, ettei valtaosa todellakaan näe vilausta sisäelimistään tässä vaiheessa. Jotenkin olen kuvitellut, että joku ultra ennen sitä kuuluisaa niskaturvotusta on ihan perushomma tässä maailman parhaassa neuvolasysteemissä, kun siellä kuitenkin käydään aika tosi monta kertaa.

Harva siis osaa myöskään huolehtia alkionsa koosta. Ehkä siksi moni tuntuu murehtivan kohtuuttomasti kynsilakan, meetvurstisiivun tai kasvojenpuhdistusaineen salisyylihapon vaikutuksista.

Ei sillä, ettenkö minäkin niitä miettisi, mutta niitä minä en jaksa säikähtää.

Olemme jatkaneet tilanteeseen totuttelua haaveilemalla salaa, kahdestaan. Emme me sentään mitään nimiä mieti tai spekuloi sukupuolta, meidän haaveilumme on paljon hienovaraisempaa.

Emme enää skippaa joka ikistä reelsiä, jossa kiljuu lapsi, ja saatamme katsahtaa toisiamme nähdessämme ohimennen lastenistuimen. Ennen olisimme teeskennelleet, ettemme huomanneet sellaisen olemassaoloa lainkaan.

Minä olen kertonut sellaisille ystäville, jotka osasivat onnitella varovasti. Mieheni haluaisi kertoa asiasta kaikille, ensisijassa suvulleen, heti.

Minulle ajatus vanhemmillemme kertomisesta on suorastaan kamala, ja poden siitä huonoa omatuntoa. Minulla on varmaan joku esikoissyndrooma. Miksen osaa olla läheisempi heidän kanssaan?

Ensinnäkään, en halua heiltä minkäänlaista hössötystä. Menivät asiat sitten hyvin tai huonosti, minä en halua spekuloida vointiani äitini tai anoppini kanssa.

Joo, haluaisin olla läheisempi heidän kanssaan, koska harva varmaan harmittelee sellaista jälkikäteen, mutta minun elämäni ja minun kroppani asioita ei tarvitse analysoida.

On vaan ihan eri asia vastata ystävälle ei tässä mitään, kaikki ruoka etoo ja väsyttää aika hitosti, mutta voi se olla siitä koronastakin, kuin kertoa sama äidille, joka esittää tuhat jatkokysymystä vaikka tekisin selväksi, etten halua keskustella asiasta enempää.

Toiseksi, minulta menisi kuppi nurin, jos saisin heiltä muistutuksen keskenmenoriskistä. Se olisi varmaan ihan hyväntahtoinen kommentti, mutta minun korviini se olisi pikkulapsen valistamista, holhoamista.

As if minä, jos joku, ei tietäisi varsin hyvin kaiken maailman keskenmenoriskeistä.

Eräällä tavalla kertominen jännittää aivan kuin morsiamenluovutus alttarilla: se on niin suuri hetki, että pelkkä ajatuskin itkettää. Nyt kun mietin, niin kyllähän minua itketti myös ajatus lapsettomuudesta kertomisesta.

Muistan, kun joskus lapsena satutin itseni korkeushypyssä ja isäni sanoi no nyt lähdetään kotiin, kun Emilia itkee niin silloin sattui oikeasti. Sisuunnuin ja mietin, että ehkä nyt tuli pillitettyä vähän liian herkästi, enkä sen koommin tainnut itkeskellä kuin äärimmäisessä hädässä. Näköjään vältän vanhemmilleni itkemistä edelleen viimeiseen saakka, vaikka he kuinka empaattisia ovatkin. Isäni ei varmasti muista tuota korkeushyppykeissiä ollenkaan.

No, kyllähän minä jotenkin alttarilta ja lapsettomuuspuhelustakin selvisin vain pienellä kyyneleellä.