Astuimme juuri nurkan takaa naistentautien poliklinikan käytävään, kun nimeäni kutsuttiin. Ihmeellistä. Olimme lähes kymmenen minuuttia etuajassa ja pääsimme silti suoraan sisään.

Istahdimme nahkapäällysteisille penkeille ja vastassamme oli ikäiseni naislääkäri ja hieman vanhempi kätilö. He kyselivät alkionsiirron yksityiskohdista ja minun voinnistani, minä vastailin muka-rentona riisuen samalla päällysvaatteitani. Mieheni punasteli mainitessani erään seksisession verisen loppunäytelmän, joka ei onneksemme ole toistunut.

Ihme, etten repinyt sukkahousuihini reikiä kiiruhtaessani telineelle näytille – haaroväliinihän me kaikki halusimme palavasti nähdä. Tavallisesti niin ekstrovertti aviomieheni istui hipihiljaa kaksikon edessä keksimättä mitään järkevää juteltavaa.

Helläkätinen lääkäri tarkasti ensin kohdunsuun ja totesi kaiken olevan hyvin. Huoneesta sammutettiin valot ja orpo mieheni muistettiin pyytää istumaan viereeni siten, että hänkin näkee ultranäytön.

Minä yritin tuijottaa katossa olevaa taideteosta rauhoittuakseni hieman. Mietin, kuka niitä on tänne oikein tehnyt. Aika yksityiskohtaisia ja silti ihan ala-astelaisen taitotason näköisiä.

Kuten arvata saattaa, erehdyin kuitenkin vilkaisemaan näyttöä. Siellä häilyi musta lätäkkö: kohtuni, varmasti. Henkeni salpautui, sillä minusta se näytti tyhjältä.

Tuollainen tasaisen musta laguuni. Eikö siitä pitäisi erottua kaikenlaisia asioita? Ei siellä ollut mitään.

Palasin tuijottamaan monimutkaista taideteosta ja huomasin rinnalle ristittyjen käsieni olevan taas jääkylmät. Jännitti hulluna.

Meidän olisi kai kuulunut pitää toisiamme käsistä kii, mutta olimme aivan liian hermostuneita sellaiseen avioparille luontaiseen käytökseen. Mieheni vahti tiukasti tuota mystistä, mustavalkoista piirrosta ja minä huomasin puristavani käsiäni tiukasti yhteen kuin hartaampikin uskovainen. Emme malttaneet edes vilkaista toisiamme.

Lääkäri käänsi hiljaa sauvaa, ja olin varma, että hän vetää henkeä vain nimetäkseen polkumme seuraavan kärsimysnäytelmän. Senhän minä yleensä kuulen.

Purin hampaitani yhteen ja tuijotin taulua entistä tiukemmin ollakseni valmis huonoihin uutisiin.

Tässä on sun kohtu. Täällä reunalla näkyy asukas.

Emme uskaltaneet edes hengähtää. Mitä hän juuri sanoi?

Sanoiko hän asukas?

Tässä näkyy syke, hän jatkoi yhtä rauhallisesti.

Minun leukani tippui poskihampaita hieman vähemmän kuluttavaan korkeuteen ja käänsin neljännen silmäparin katsomaan näyttöä.

Joku pieni suttu siellä lätäkön reunalla tosiaan oli.

Nyt sitä ei oikein selvästi näe… No mä mittaan tästä. Viisi milliä päästä peppuun, se vastaa kuusi plus kaksi.

Nielaisen kuuluvasti. Siinä se vika varmaan on: nythän on 7+5. Miten monesti minä olenkaan lukenut netistä, ettei alkio ole vastannut oletettuja viikkoja.

Jos joskus, niin ivf-hoidossa se oletettu ikä tiedetään aika tosi tarkasti.

Kokeillaas vähän toista näkymää. Tästähän näkyy hyvin sykekin.

Siitä se tosiaan näkyi ihan selvästi. Sykkivä möykky.

Onneksi olkoon, lääkäri ja kätilö sanovat rikkoen hiljaisuuden.

Öö… kiitos, me vastaamme häkeltyneinä. Vaikutamme varmaan a) jotenkin yksinkertaisilta b) äärimmäisen tunnekylmiltä.Emme vaan kerta kaikkiaan osaa sanoa tai tehdä mitään. Katsomme vaan sitä ruutua.

Minun poskelleni vierii kyynel ja lääkäri tarkastaa munasarjatkin. Ihan kuin kuulisin mieheni niiskauttavan.

Mites se koko? Kun nyt pitäisi kuitenkin olla se 7+5, saan vihdoin kysyttyä. Kyllä tässä joku koira on oltava haudattuna.

Koko ei ole ongelma, tämä on niin millipeliä.

Tuo kuvakin vähän aina hankaloittaa mittausta, missä asennossa sattuu olemaan, kätilö komppaa.

Joo. Ei siitä tarvitse huolestua, hyvältä näyttää.

Illalla pakotan miehenikin lataamaan raskausäpin puhelimeensa.

Pystynkö minä menemään ultran jälkeen normaalisti töihin? Ei pidä ainakaan missään nimessä laittaa aamulla ripsiväriä.

Pitäisikö minun kehitellä joku valmis tekosyy, jonka varjolla voin tarvittaessa lähteä suoraan kotiin suremaan herättämättä huomiota?

Mitä jos siellä kuuluu vahva syke?

Saatammeko me tosiaan itkeä onnesta? Me?

Tuleeko meillekin vihdoin se autuas hetki, jonka niin monet kokevat jo tuijottaessaan raskaustestin kahta viivaa?

Mitä jos syke kuuluu, mutta se ei tunnukaan miltään? Jos kaikki on vihdoin hyvin, mutta me emme halkeakaan onnesta?

Lähdenkö sittenkin polilta taskussani jatko-ohjeet ja ajanvaraukset kaavintaan?

Valitsenko lähtiessä portaiden sijasta hissin, etten kompuroi rappusissa miettiessäni, minkälainen ennenkokematon kärsimys minun on seuraavaksi rämmittävä läpi, koska en olekaan oikeasti, normaalisti, raskaana?

Joudummeko jännittämään viikon, kaksi, kolme, ilmestyvätkö sydänäänet sittenkin?

Sanotaanko minulle, että et sinä rakas ihminen ole onnistuneesti raskaana, vaikka tissisi ovatkin aika kipeät ja mukavasti turvonneet?

Voiko se olla sellainen valeraskaus, mieheni kysyy ja heittää löylyä.

Ei… kyllä se on oikea raskaus, kun ne testit mittaa hormonia, joka kertoo raskaudesta.

Mutta silti voi olla monta asiaa pielessä.

Joko sua jännittää se ultra?

Joo.

Entä sua?

Joo. Mut kyllähän kaiken pitäisi olla hyvin, eikö niin.

Pitäisi joo…

Mutta saattaa ne myös sanoa, että nää hommat on kuule nyt ihan päin helvettiä.

Ai. No kai se on aika harvinaista, että olisi ihan päin helvettiä.

Kyllä se on varmaan aika yleistä, että hommat on ihan päin helvettiä, kun näissä hommissa ne voi mennä pieleen tuhannella tavalla.

Niin on huomattu.

Ja sitten ei oo hauskaa.

Niin. On aika jännää.

Mites ne sun tutkimukset meni sillon, puhelimeni suljetulla näytöllä lukee. Emme ole vaihtaneet tämän lapsuudenystävän kanssa kuulumisia pitkään aikaan, varmaan kolmeen kuukauteen.

Hetken mietin, miten ihmeessä hän on saattanut jättää kysymättä minulle näin tärkeästä asiasta, vaikka viimeksi vuodatin hyvän tovin keskenmenosta ja uudesta ivf:stä. Sitten muistan, etten minäkään ole tajunnut kysyä kuulumisia hänen aloittamastaan terapiasta.

Hävettää.

En, vaikka kuinka olen yrittänyt tietoisesti petrata kuulumisten kyselemisessä. Kysyä aidosti, riittävän useasti ja spesifisti, mitä sulle kuuluu.

Mikä siinä onkin, että hankalista asioista on niin vaikeaa kysyä? Vaikka ainahan se aihe on tuhannesti vaikeampi sille, joka sitä asiaa itse kokee.

Jätän viestin lukitulle näytölle, sillä vastaaminen tuntuu vaikealta. Mikä ihme siinä on, että vieläkin minusta tuntuu vaikealta puhua lapsettomuudesta?

Miten ihmeessä ystävilleni pitäisi olla vaivatonta kysyä näin omituisesta aiheesta, kun minusta itsestäni tuntuu vaikealta vastata viestillä näin yksinkertaiseen kysymykseen?

Jotta tämä olisi vielä vaikeampaa ymmärtää: kyllä minä toivon tällaisia suoria kysymyksiä lapsettomuudesta. Kyselyistä tulee aina hyvä mieli.

On vaan niin vaikeaa jäsentää edes itselleen, että mikä tässä on nyt meininki, että vastauksen muotoilu jotenkin järkeväksi tuntuu hirveän vaikealta.