#alkutaipale Edeltävän postauksen alkutaipaleelta voit lukea täältä.

Aikaa kului, ja minä ajattelin kertoa lapsettomuudesta ystävilleni vappujuhlissa rennon tunnelman ja viinin voimin. En kuitenkaan kertonut, sillä joukossa oli kaveriporukkamme ensimmäinen lasta odottava pari, ja olisi tuntunut hirveän väärältä varastaa pisaraakaan huomiota heiltä. Eihän vauvaonnen keskellä vaan voi kertoa käyvänsä lapsettomuushoidoissa pilaamatta tunnelmaa aivan täysin.

Sitä paitsi, meidän kaveriporukassamme lapsenhankinta aihepiirinä on äärimmäisen jännittävää, kutkuttavaa ja spesiaalia. Se on suorastaan edistyksellistä – eihän kellään meistä vielä ole lapsia. Vauvauutiset ovat big deal.

Meille kahdelle lapsenhankinnasta on puolestaan tullut aivan eri tavalla jännittävää. Me olemme jo loikanneet jännittävästä ja kutkuttavasta huolestuttavaan vaiheeseen. Siispä nielin salaisuutemme taas takaisin ja yritin vilpittömästi onnitella tulevia vanhempia.

Olen kuitenkin haaveillut kertomisesta monia, monia kertoja. Minusta tuntuisi helpommalta kertoa lapsettomuudesta sitten, kun voin sanoa, että meillä on nyt tällainen vika X ja sitä hoidetaan tavalla Y.

Tai sitten, kun olen raskaana. Olen kuvitellut kymmeniä ja kymmeniä kertoja, kuinka minä sanoisin, että kuulkaas toverit, vaikka olen nyt onnellisesti raskaana, niin oli muuten aikamoisen työn ja ahdistuksen takana tämä lapsenhankinta.

Mietin tutkimuksia ja tulevaisuuttamme päivittäin, mutten kuitenkaan halua ottaa sitä kovin useasti esille mieheni kanssa. Minä mietin kaikkia kamaliakin skenaarioita, eli sitä, että jäämmekin kokonaan lapsettomiksi, enkä halua tartuttaa niitä häneen. Jos hän on huoleton, niin hyvä vain.

Itse asiassa luulen, ettei hän ole murehtinut sellaisia lopullisia vaihtoehtoja ollenkaan. Kyllä hän sen tiedostaa, mutta ei hän varmasti niitä murehdi.

Jo ennen lapsipäätöksen tekemistä minä mietin perinpohjaisesti, olemmeko aivan varmasti valmiita vanhemmiksi myös sitten, jos saammekin esimerkiksi vammaisen lapsen. Mieheni ei stressannut sellaista mahdollisuutta hetkeäkään.

Hänen ajatusmaailmansa oli kai alun perinkin minua avarampi – olihan hän vauvakuumeillut jo vuosikausia minua aiemmin. Ehkä hänen ajatusmaailmansa on avarampi myös muun tulevaisuutemme suhteen. Lapsettomankin.

Vihdoin koitti se päivä, kun rohkaistuin kertomaan tästä elämäni toistaiseksi tärkeimmästä asiasta ystävilleni. Se vaati kohtalaisen määrän virvokkeita lämpimässä kesäillassa sekä yllättävän vakavahenkisiä kuulumisia kaikilta osapuolilta.

Heilläkin sattui nimittäin olemaan henkilökohtaisia kriisejä jaettavanaan. Toinen kaipasi villiä sinkkuelämää ja oli siksi päättänyt purkaa pitkän kihlauksen, ja toinen kyseenalaisti parisuhteensa tilan hiljattaisen erehdyksen, työpaikalla sattuneen pettämisen, vuoksi.

Olimme siis aivan eri elämäntilanteissa. Me, jotka vasta muutama vuosi sitten olimme keskenämme lähes täsmälleen samanlaisessa tilanteessa: tuoreet diplomi-insinöörin paperit kourassa, ura lupaavassa alussa ja puoliso kainalossa, sadat ja sadat viime vuosien yhteiset hetket tuoreessa muistissa.

No… nyt, kun tekin ootte kertoneet noin suuria asioita, niin mullakin olisi vielä yksi juttu…

Korjasin kesämekkoni lyhyttä helmaa ja tuijotin hermostuneena terassin kattoa.

Mehän ollaan tässä oltu jo pari vuotta naimisissa, ja tilanne on nyt se, että ollaan päätetty hankkia lapsi. 

Otin kulauksen kuivalle kurkulleni ja tytöt kohottivat aurinkolasejaan. He näyttivät siltä, etteivät todellakaan osanneet odottaa tällaista aihepiiriä. Vielä.

Pelkäsin, etteivät he pidä lapsenhankintaa lainkaan järkevänä päätöksenä. Mehän olemme olleet yhdessä, naimisissakin, jo hyvän aikaa, ja he puolestaan villitsivät seuraelämäänsä entisestään. Olihan lapsenhankinta heidän omiin tilanteihiinsa nähden aika kaukainen ajatus. Oman arvioni mukaan lähes kymmenen vuoden päässä siintävä asia.

Oon miettinyt, että ei kai koskaan tule täydellistä aikaa sellaselle. Aina on joku tärkeä työprojekti, ja sitten tuleekin jo seuraava aina vaan perästä. Joten miksipä ei nyt.

Minua hermostutti. Tuntui tärkeältä perustella päätöstä heille. Olinhan itse jännittänyt tätä askelta hirveästi, minulle se päätös oli jonkinlainen lopullinen niitti aikuisten elämään, häiden ja omistusasunnon jälkeen.

Näittekö muuten sen Saran vauvan. Maailman söpöin. Ei edes kuninkaalliset saa noin kauniita lapsia.

Niin… Sarahan on muuten meitä vaan vuoden vanhempi… Että ehän tässä mitään teinejä enää olla, vakityöt ja sillain.

Lasimme täyttyvät hermostuneen höpöttelyni lomassa ja ystäväni yrittävät löytää sopivia sanoja vastaukseksi. Tiedänhän minä, etteivät he minua minään teiniäitiehdokkaana pidä, mutta en ollut myöskään antanut minkäänlaisia merkkejä orastavasta vauvakuumeesta ennen tätä.

Päästän heidät pinteestä ja jatkan varsinaiseen aiheeseen. He tuskin odottivat mitään vielä tätä suurempaa.

Niin. Ollaan siis varmoja, että se lapsi halutaan keskenämme hankkia, mutta ongelma on siis se, että sitä ei ole kuulunut.

Tytöillä on selvästi vaikeuksia ymmärtää pointtini. Ihmekös tuo.

Ei ole kuulunut.

Aihepiirinä pelkkä lapsenhankintakin on heidän elämäntilanteestaan hyvin kaukana. Meidän sosiaalisessa kuplassamme korkeakoulutetut naiset eivät aktiivisesti mieti perheenlisäystä tämän ikäisinä. Me suunnittelemme uraliikkeitä, ensi kesän juoksutapahtumia tai kesälomareissuja, harjoittelemme yhdessä osakesijoitusta. Harva on rouvakaan, saati sitten äiti.

Niin, siis ollaan yritetty jo puolitoista vuotta, ilman mitään tulosta.  En siis ole raskaana nytkään. Meidän pitäisi mennä maanantaina lääkäriin kuuntelemaan, että löytyikö niistä kaikista verikokeista sun muista mitään syytä tälle.

Me ollaan siis virallisesti lapsettomia. Ollaanko me edes virallisesti vielä aikuisia ihmisiä?

Tuijotamme kalliolaisen terassin auringonlaskua ja hämmästelemme sitä, että me, kaksikymmentäkuusivuotiaat naiset, keskustelemme tällaisista kuulumisista.

Kaksikymmentäkuusivuotiaat.

Siis joo, nuoriahan tässä ollaan. Mun mielestä teidän on ihan täysin OK ja oikein erota, jos siltä tuntuu, kannustan. En halua pelotella heitä olemaan parisuhteessa ja hankkimaan lapsia nuorina ihan kenen kanssa vain, vaikka minä olenkin tahattomasti lapseton jo tämän ikäisenä.

Eihän tässä tunnu yhtään siltä, että oltaisiin vielä oikeasti aikuisia, nauramme ja kilistämme.

Paitsi minä kyllä tunnen itseni lapsettomuusongelmani kanssa nelikymppiseksi. Eihän lapsettomuus ole alle kolmekymppisten ongelma.

Siis mä oon tuon eroamisen kannalla jos tosiaan susta tuntuu siltä. Ja susta. Enkä mä halua pelotella, että lastenhankinta näyttää olevan nuorillekin vähän vaikeaa, mutta semisti on nyt stressannut tää homma.

Semisti, joo. On stressannut enemmin kuin mikään muu koskaan ennen tätä, jos rehellisiä ollaan.

Joo, avataan se rosee. Kaadetaan tuoppiin sitä. 

Joka päivä on juhlapäivä: en ole ikinä ennen ollut näin pitkään raskaana. En vieläkään kovin pitkällä, tietenkään, mutta uusi henkilökohtainen ennätys on siltikin syntynyt.

Kaikki vaikuttaa hyvältä. Ei ole mitään muuta syytä epäillä etteikö kaikki olisi hyvin, kuin se fakta, että olemme yrittäneet ja odottaneet tämän tapahtuvan niin hirveän kauan.

Takaraivossani kolkuttavat ne monet kokemani hetket, kun lopun elkeet ovat ilmestyneet aivan yhtäkkiä. Tiedäthän – olet aivan luottavaisin mielin tekemässä mitä ikinä, ja sitten aivan yhtäkkiä vatsaa alkaa tutusti poltella ja katsomattakin tiedät, mitä tapahtuu.

On kamalaa tiedostaa, että se vaan saattaa tapahtua niin yllättäen, pilata minkä tahansa hetken.

Olen yrittänyt käyttäytyä, kuten normaali ihminen tässä tilanteessa käyttäytyisi: käytännössä olen tehnyt ruokavaliostani (melko) vastuullisen ja uskaltanut ladata raskausäpin.

Minä haluan elää täysillä, olkoonkin se sitten aiempaa korkeampia huippuja ja ennennäkemättömiä alhoja, enkä pelätä tulevaa jo etukäteen. No, pelkään kyllä tämän huijauksen paljastuvan hetkenä minä hyvänsä, mutta kovasti yritän olla pelkäämättä.

Haluaisin juhlia tätä saavutusta, mutten tiedä, miten.

Kaikki haaveilemani juhlallisuudet liittyvät jotenkin siihen, että en olisi raskaana. Olen kehitellyt vuosikausia lohdutuspalkintoja negatiivisille testeille: sushitreffejä tai samppanjaa, pääasiassa. Olen glorifioinut kaikenlaisia raskaana olevilta kiellettyjä asioita.

Joo, mahdollisuudet raskauden juhlistamiseen ovat lähes rajattomat… mutta kun, emme me vaan osaa sellaista juhlia. Ihan kuin meidän, sävelkuurojen insinöörien, pitäisi juhlia levytyssopimusta.

Meille kahdelle kuuluu kahden vapaan aikuisen huvitukset, ei kahden tulevan vanhemman juhlahetket! En muista, koska olisin uskaltanut haaveilla huolettomasta raskauden juhlistamisesta, siksi se kai tuntuu niin vieraalta konseptilta.

Olemme sentään alkaneet varovasti haaveilla. On harmi, että pelkäämme silti jatkuvasti, että jinxaamme koko homman.

Ilmoittauduimme kesäkuisiin häihin ja uskalsimme keskustella siitä, ettemme ehkä tarvitsekaan yhteiskuljetusta, koska minähän olen ehkä mahdollisesti kuskina.

Mieheni on alkanut naljailla kahden edestä syömisestä, ja minulla tulee siitä joka kerta kylmät väreet.

Mieheni laski, että hän voisi olla hoitamassa vauvaa samaan aikaan naapurin miehen kanssa. Minä uskalsin lukea instapostauksen, joka kertoi erään kokemuksen vauvan osteopatiasta.

Pohdimme, kuinka kauan me välttelemme sukulaisia. Minä en halua joutua käsittelemään keskenmenoa äitini, saati anoppini, kanssa. Tjoo, tiedän, minunhan piti nykyään elää täysillä ja lakata murehtimasta tällaisia skenaarioita…

Minua etoo kaikenlainen ruoka, mutten ole varma, johtuuko se raskaudesta vai koronasta. Minä veikkaan jälkimmäistä, mieheni ensimmäistä. Joo, tuplaviivat ovat onnistuneet minulta viime viikkoina historiallisen hyvin, minulla on korona.

Pisti muuten ihan toden teolla vihaksi, kun tuttu suurperheen äiti jakoi someen kuvan koronatestistä saatesanoilla ”nää on paljon jännittävämpiä, kuin raskaustestit”.

Olisin saanut kolmannen rokotteen alkionsiirron aikaan, mutta ajattelin jättää sen varmemmille vesille. En katsonut sitä järkeväksi myöskään näille ensimmäisille raskausviikoille, ja no, nyt minä sen sitten sairastan.

Kuumeen noustessa googlasin vimmatusti vaihtoehtoja. Kuume ei saisi nousta yli 38, mutta lääkkeitäkin pitäisi välttää. Pakkohan niitä oli sitten syödä. Onnekseni tämäkin spesiaalikuume taittui aika vähäisellä määrällä parasetamolia.

Eipä ainakaan tarvitse miettiä sitä kolmannen rokotteen ottamista enää.

Emme edelleenkään osaa käyttäytyä luontevasti tässä uudessa tilanteessa. 

Meille tuli vieraita hieman yllättäen. Sinänsä yllättäen, että luulimme heidän piipahtavan nopeasti, ja sitten he viipyivätkin koko illan, emmekä tietenkään olleet ymmärtäneet varautua tarjoilujen osalta soveliaalla määrällä.

Tarjottavaa oli vain vähän, ja ainoa lisätarvike kaapeissamme oli viini. Tiesimme, että jos me sitä tarjoamme, niin he varmasti nauttivat sitä oikein mielellään, enemmänkin kuin pienen kaadon huulien kostukkeeksi.

Ajatus vaan tuntui käsittämättömän vaikealta: emme kerta kaikkiaan keksineet, kuinka olisimme luontevasti selittäneet sen, etten minä juo. Kaikki selitykset tuntuivat teennäisiltä.

Siinä me sitten istuimme viinikaappi näköpiirissämme, ja sanattomasti kummatkin mietimme vähäisten tarjottaviemme huvetessa silmiemme edessä, että kyllä olisi nyt luontevaa ottaa se viini pöytään.

He pitivät käytöstämme varmaan tosi outona. Ihan kuin olisimme menettäneet kaikki isännöinti- ja emännöintitaitomme, kun ainoaa meiltä löytyvää tarjottavaa, viiniä, ei voinutkaan tarjota. Istuimme kuin tatit siinä pöydässä.

Jotenkin meitä hävetti se kuiva tarjoilupöytä, varmaan vaan tuijotimme sen hemmetin viinikaapin, ainoan oljenkortemme, ovea. Keskustelimmekin siitä kaapista jossain vaiheessa.

Miksi minä en vaan reippaasti tarjonnut sitä viiniä, ei kai voi olla niin vaikeaa esittää siemailevansa viiniä! Mieheni ei uskaltanut tarjota sitä ilman minun ehdotustani, ettei olisi ajanut minua nurkkaan.

Olisipa meillä ollut edes jonkinlainen konvehtijämä hätävarana.