#alkutaipale edeltävän postauksen alkutaipaleelta voit lukea täältä.

Minä olisin halunnut avata miehen laboratoriokirjeen vasta tennistuntimme jälkeen, mutta hän repi sen heti auki. Pelkäsin sen kirjeen romahduttavan maailmamme, halusin kai kokea vielä yhden täysin normaalin tennistunnin. Kokea vielä yhden tunnin elämää siinä uskossa, että mieheni lasti on priimaa kamaa.

Tuijotimme sekavaa paperia kunnes löysimme alalaidasta tärkeimmän tiedon: normospermia. Googletulkinnan jälkeen huokaisimme helpotuksesta ja kiiruhdimme tunnille.

Jo matkalla aloin ymmärtää, että vika on siis luultavasti minussa.

Semminkin, kun tuloksia ei vieläkään näkynyt kannassa. Olin kuullut, että hoitohenkilökunta päättää itse, näkyvätkö tulokset potilaalle, ja jos tulokset ovat liian poikkeavia, niitä tuskin näytetään.

Olin täysin vakuuttunut siitä, että minussa on jotain äärimmäisen viallista. Mieheltähän oli nyt tutkittu se ensimmäinen ja viimeinen asia, joka tutkittavissa on.

Terve. Mulle piti tulla labratuloksia jo pari viikkoa sitten, mutta niistä ei ole kuulunut mitään.

Mun pitäisi varata sitten lääkäriaika kun ne on tulleet.

Jaahas. Minkälaisia tuloksia?

No… virtsa- ja verikokeista. Lapsettomuuslabrat siinä luki, niitä oli aika monta.

Ai. Mitähän niissä oli.

No… kyllä ne siellä järjestelmässä luki että mitä kaikkea, mutta en mä muista ulkoa kun annoin labraan ne laput.

Miten tuo neuvolatäti voi olla noin pihalla? Hän etsii tietojamme ikuisuuden. Minun näkemykseni OmaKannasta on ihan selkeä, miten hoitohenkilöstön käyttöjärjestelmät voivat olla noin vaikeita.

No on täällä jotain, hän huokaisee elämänilottomasti.

Onpa asiakasystävällinen henkilö – ihan kuin lapsettomuuslabrojen perään kyselevä ihminen olisi hänelle silkkaa ajanhukkaa. Lienemme hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että lapsettomuutta ja neuvolaa ei ikinä pitäisi sekoittaa keskenään.

Ei tippuria tai klamydiaa… Kilpirauhasarvot… Mitäs niiden pitäisi olla…

Nämäkin on ihan OK… PRL. Mikähän se on.

No v*ttu prolaktiini, meinaan äyskäistä. Jopa minä olen oppinut sen tämän lyhyen panikointijaksoni aikana. Jos se tutkitaan lapsettomilta ihan ensimmäisenä, niin kai sen luulisi jääneen henkilökunnallekin mieleen.

Minä tuskin olen ensimmäinen lapsettomuuslabrojen tuloksia kyselevä ihminen, kun tämä vallitseva systeemi kuitenkin on se, että lapsettomuuslabrojen tuloksia kuuluu kysyä heiltä.

Voisiko olla prolaktiini, muistaakseni siellä oli sellainenkin, sanon varovasti.

Olen lukenut lukemattomista nettikeskusteluista ja blogeista painajaismaisia tarinoita neuvolatyöntekijöistä, ja sitä paitsi, tapoihini kuuluu olla mahdollisimman ystävällinen päässäni mylläävästä ärsytyksestä huolimatta.

Hmph… No joo, se se on, hän toteaa kohta. Kolme nolla nolla ja sekin on ihan normaaleissa raja-arvoissa.

Vallitsee syvä hiljaisuus ja hoitaja tuntuu odottavan, että kiitän kohteliaasti tästä täysin kohtuuttomasta vaivannäöstä ja painun pois hänen tieltään, mutta lopulta saan kuitenkin häneltä lääkäriajan.

Tämä piinallinen tulosten odottaminen on ollut elämäni sekavimpia ajanjaksoja. Olemme nyt vuoden pitäneet kaikilta salassa sen, että jätimme ehkäisyn, ja puoli vuotta myös sen, että olemme hakeutuneet lapsettomuustutkimuksiin.

En vieläkään osaa edes kuvitella sellaista tilannetta, ettei jompi kumpi meistä pystyisi saamaan lapsia. En vaan osaa lainkaan hahmottaa, että mitä se tosi asiassa tarkoittaisi.

Ihan uskomatonta, että minun on syytä alkaa ihan oikeasti pureskella sellaista ajatusta. Tämän hulluuden sulattelu alkaa vallata arkeani, ja minusta on alkanut tuntua siltä, etten saa mitään järkevää aikaiseksi, vaikka kuinka ruksin to do-listojani tehdyksi ja konmaritan asuntoamme.

Jos elämäni olisi the Holidayn kaltainen elokuva, siinä juonnettaisiin runollisesti, että se keskeneräinen projekti, joka minua oikeasti vaivaa, on lapsenhankinta.