Mieheni odottaa testipäivää poikkeuksellisen maltillisesti. Tajusin, että se loputon kysely voinnistani, jota aiemmin pidin vähän ärsyttävänä, olikin itseasiassa aika tosi hellyyttävää.

Tällä kertaa minä odotin sitä kyselyä vastatakseni, että ei mulla ole mitään erityisiä tuntemuksia, mutta ei myöskään sellaista mututunnetta tai tuhrua joka kertoisi, että menkat alkaa hetkenä minä hyvänsä.

Kyllä – voisinhan minä kertoa sen hänelle ihan kysymättäkin, mutta sehän olisi ihan liian intoilevaa ja optimistista minulta! Minulta, jonka pääasiallinen tehtävä on pidätellä intoilevaa aviomiestäni maanpinnalla. Minulta, joka varoo yli kaiken haltioitumasta haaleista raskaustestien viivoista, ettei vaan putoa entistä korkeammalta, entistä kovempaa.

Huomaan olevani monessakin asiassa aivan turhan varovainen ihan vaan siksi, ettei homma lähde totaalisen laukalle, jos me molemmat olemme yhtä innoissamme.

Mitä pahaa siitä muka aiheutuisi? Aina-niin-hillitty-minäni irroittelisi? Eläisi tunteella? Olisipa se vaarallista. Not.

Tosiasiassa, minä olen rakastunut hänessä juuri tuohon lapsenomaiseen intoon ja heittäytymiskykyyn, jota minulta selkeästi puuttuu.

Päätin tehdä seuraavana aamuna raskaustestin yhdessä hänen kanssaan. Heräsin varmaan tunnin häntä aiemmin ja yritin väkisin torkkua pissahädässäni, ennen kuin raaskin herättää hänet.

Huomenta muru! Joko tänään tehdään raskaustesti?

Eikö se testipäivä ole vasta ensi viikolla?

No on… mutta voihan sen tehdä jo nyt.

Ai. Joo, tee vaan. 

Jätin testin tulkitsemisen hänen tehtäväkseen, ja hän tuli takaisin peittoni alle toteamaan, että siinä oli puolitoista viivaa. Makoilimme siinä sen suurempia analysoimatta, sillä me molemmat kyllä tiesimme, ettei se välttämättä kerro vielä mitään.

Lugesteron on suurin piirtein jokaisella kuviteltavissa olevalla tavalla viheliäinen lääke, ja yksi sen piikkiin laittamistani ikävyyksistä on se, että lopettamisen jälkeen alapää tuntuu vähän kuivalta. Tekisi siis mieli seksiä, mutta sen eteen pitäisi nähdä poikkeuksellisen paljon vaivaa. Mikä hirvittävä ongelma.

Usko pois, tämä todellakin liittyy aiheeseen.

Tätä traagisuutta jaksettiin joitain päiviä, kunnes himo yltyi liiaksi. Mikäs siinä sitten: perusteellisten lämmittelyjen kautta puuhiin. Mukavaahan se oli, mutta.

Jälkiä siivotessa huomasin tummastakin pyyhkeestä jotain, joka ei sinne kuulunut. Ja sitä oli paljon.

Ja meillä oli kokovalkoiset Marimekon jakardikuvioidut lakanat vasta toista kertaa käytössä, joissa mieheni nyt nukkui alasti. Mistä helvetistä tämä universumi minua rankaisee!!??

Asiat tärkeysjärjestykseen: ne lakanat on pelastettava ja vasta sitten on aikaa itkeä sitä, että tämä raskaus taitaa päättyä ennen kuin kunnolla alkoikaan.

Eikä. Sotkeeko se paljon?

No… ei hirveästi. Mutta ne lakanat pitää tarkastaa, nouse, laita valot.

Mitä minä oikein selitän? Miksi en raaski sanoa miehelleni suoraan, että kyllä, tämä todellakin on hälyttävä määrä verta, eikä mikään pikkutuhru?

Varmaan siksi, että aamulla katsoimme yhdessä posiitivista testiä peläten juuri tämän tapahtuvan. Jopa ikuinen optimisti-mieheni oli normaalin intoilunsa sijaan pelännyt tämän tapahtuvan, kun katsoimme sitä positiivista testiä.

Tossa on läntti. Siis tuliko sitä noin paljon!

No joo, tämä brutaali invaasio oli kyllä selvästi aiheuttanut aika… aika paljon verenvuotoa, mutta sen verran ehdin tutkia, ettei sitä enää lisää tullut. Lakanat saatiin pelastettua ja palasimme sänkyyn.

Siellä me sitten makasimme hipihiljaa ja yritimme saada unta. Minä tuijotin kattoa, eikä sykkeeni tuntunut rauhoittuvan millään. Mini-me jankutti, että älä nyt googlaa, koska muistat kyllä tulokset ulkoa: voi olla, että tämä on ihan normaalia.

Minulle tämä tosiaan on aivan normaali, tuttu, tilanne. Tuhru alkaa ja raskaus päättyy, on minun normaalini ollut, vaikka kuinka olen netistä lukenut, että pieni vuoto voi olla aivan harmitonta.

Makasimme hiljaisuudessa ja tiesimme kumpikin, ettei toinen nuku. Sen vaan tuntee.

Olikohan se nyt sitten taas keskenmeno, hän sanoi. Kiehnäsimme lähemmäs toisiamme.

Ei sitä vielä voi tietää… saattaa se olla. 

Anna mulle käsi, hän sanoi, ja laittoi sormensa ristiin omieni kanssa. Sitten yritimme nukkua käsi kädessä, minä ainakin huonolla menestyksellä. Aamulla raskaustestin tekeminen ei voinut vähempää kiinnostaa, ja sen sijaan hankasin sappisaippuaa tahroihin.

Töissä sovittelin mielestäni naurettavaksi paisunutta riitaa kahden alaiseni välillä, ja mieleni teki sanoa, että olkaa nyt jo v*ttu hiljaa ja käyttäytykää kuin aikuiset ihmiset, minulla on tärkeämpiäkin asioita mietittäväksi.

Mutta mitäpä niiden muiden asioiden miettiminen muuttaisi, tämä riita sentään saatiin soviteltua.

Kehittelin mielikuvitusleikin. Päätin olettaa, että siirto meni täydellisesti ja minä olen raskaana. Testipäivä häämöttää vasta ensi viikolla.

Olen siis tarkoituksella tulkinnut jokaisen tuntemukseni raskausoireeksi siksi, että pysyisin tässä odotellessa paremmalla mielellä. Jos tarkkoja ollaan, niin ensin olen kyllä tulkinnut kaikki ne jomotukset menkoiksi, ja sitten vasta olen väkisin muistuttanut itseäni ajattelemaan positiivisemmin.

Vähän niin kuin se ääni takaraivossa, joka rykäisee kuuluvasti kun kurkotat ottamaan pullaa, vaikka olet päättänyt keventää pari kiloa. Tai kuin se DNA-mainoksen pinkki mini-me olkapäällä.

Kun alavatsaani vihlaisee ja alan miettiä lähintä tamponijemmaa, mini-me olkapäälläni puuttuu asiaan. Se selvittää kurkkuaan ja huomauttaa, että sehän on raskausoire, etkö muista! Play along. 

Minä pyöräytän silmiäni ja leikin mukana: aivan, minähän (ehkä) olen raskaana, blaa blaa.

Toinen keinoni jouduttaa ajankulua on muuten kuunnella ja lukea kirjoja. Niihin uppoutuu. Ehkä liiaksikin, sillä olin toissayönä yökylässä Angela Merkelillä. Päädyin sinne työmatkalla, hän oli hirveän mukava, tarjosi wingsejä ja kaalisalaattia.

Eilisyönä voitin olympiakultaa, vaikka luulin osallistuvani johonkin kiinalaistyyliseen hippaan. Siinä kierrettiin torppaa hangessa olevaa polkua pitkin, juostiin toisiamme karkuun ja välillä heitettiin omenia. Taisin myös olla pikku kännissä.

Jos näistä pitäisi jotain päätellä, niin ainakaan en ole kovin ahdistunut lapsettomuudesta.

Aloitin tietysti tekemään testejä jopa viikkoa liian aikaisin – mukamas siksi, että niitä on kaapissa tammikuun päiväyksellä. Olen saanut haaleita toisia viivoja.

Ei tullut kutkuttavaa jännitystä siitä, miten ja milloin kertoisin miehelleni. Tai muille. En alkanut visioida mieheni isyyslomaa, vaunuja tai nimiä. Eipä toisaalta vielä sitä hirveää pelkoa keskenmenostakaan.

Ei mitään.

Joka aamu minä vaan vilkaisen sitä haaleaa viivaa ihan tonninsetelinä ja lähden töihin. Mietin, miksei tämä pikkiriikkinen viivantekele nyt tunnukaan riemuvoitolta, ja ihmettelen samaa taas seuraavana aamuna.

Varmaan siksi, että positiivinen testi on ennenkin tehnyt vain tavallista syvempiä haavoja.

Ystäväni kertoi aikovansa jättää ehkäisyn pois ensi syksyn häiden jälkeen, ja minä totesin aihetta sivuten, että taidan olla raskaana. Ihan kuin se olisi yhtä arkinen asia todeta kuin minä tein äsken lumityöt.

Siitä äänensävyssä kyllä ymmärtää, ettei nyt ole sopivaa onnitella. Miksi minusta on tullut nainen, joka ei halkea liitoksistaan positiivisesta raskaustestistä? Nainen, jonka raskaudesta ei ole tahdikasta onnitella?

Taidan olla raskaana. Tästä vaan on kadonnut kaikki sellainen hohto, into ja kutkuttava jännitys, jota luulin tähän liittyvän.