Mieheni painoi katkaisijasta valot pois, pimennysverhot kiinni ja sujahti lämpimään peittoni alle. Menemme aina nukkumaan näin: minä nukun kasvot ikkunaan päin ja hän tulee lämmittelemään niin liki minua, kuin suinkin pääsee.

Syvällisimmät keskustelumme käydään joko saunassa tai tässä tiukassa lusikassa ennen nukkumaanmenoa. En tiedä, liittyykö se jotenkin siihen, että molemmissa ollaan alasti.

Minua on muuten monesti mietityttänyt, että jos joskus olemme vanhempia, niin missä vaiheessa on alettava käyttää yöasua.

Milloin sä menet sinne lääkäriin, mieheni kysyy parta pistellen korvantaustaani.

Ei sinne tarvitse enää mennä. 

Miten niin ei?

No… ei vaan tarvi enää.

Mitä pitää sitten seuraavaksi tehdä?

Huokaisen syvään vastatakseni mahdollisimman rauhallisesti. Minua närkästyttää, ettei hän vieläkään tiedä miten tämä homma menee, ja samalla ihastuttaa, että hän odottaa lopputulosta yhtä malttamattomana kuin minäkin.

Pitää tehdä viikon päästä se raskaustesti. Sitten jos on raskaana, niin varmaan pitää käydä taas verikokeessa. 

Missä?

Verikokeessa.

Siis missä?

No vaikka siinä keskustan labrassa.

Ai. 

Mutta mitä sitten?

No sitten, jos on oikeasti raskaana, niin pitää varata se ultra.

Tässä hetkessä en halua muistuttaa häntä siitä, miten kuuluu toimia, jos ei olekaan oikeasti raskaana… Tai jos on raskaana, mutta ei ole kovin pitkään. Ne toimintaohjeet me tunnemme kiitos viime syksyn tai viime kevään kokemusten.

Siis se ensimmäinen ultra, joka mun piti sitten viimeksi perua, tarkennan, koska luulen, että hän ei saa selkoa lapsettomuusultrista ja raskausultrista.

Aijaa.

Jos menee kaikki hyvin niin ei tarvitse tehdä oikein mitään.

Kiehnäämme toisemme ihan, ihan lähekkäin ja poskemme litistyvät tiukasti vastakkain.

Eli sitten pitää vaan odotella että mitä tapahtuu.

Älä kutita!!

Mistä muka kutittaa?

Jalkapohjista. Älä venkoile, jooko.

Älä pöllytä sitä peittoa!! Lämpö karkaa.

Makaamme hiljaa. Minä mietin, että jos verhot ei olisi edessä, niin näkyisiköhän se Kuu vielä tähän?

Mä kuulin joskus, että joku nainen ei tullut raskaaksi, kun sillä oli värkissä joku sellanen poimu, niin tavara ei mennyt oikeaan paikkaan. Ehkä sullakin on sellanen.

No eikä ole.

No voi olla!! Mä kuulin sellasen jutun joskus.

Hyvä lähde varmaan.

Oli se. Juho siitä kertoi.

Hyvä lähde siis.

Eiköhän mun poimuja oo tutkittu niin monesti, että sellanen rakenteellinen asia olisi paljastunut.

Mä oon ihan varma että tässä on joku sellanen juttu.

No just.

Mä keksin! Sitten, jos tää ei toimi, niin ruvetaan sellaseen avosuhteeseen. Siis avoimeen suhteeseen niinku temppareissa… 

Ja sitten molemmat rietastellaan pitkin kyliä, ja se kumpi onnistuu ensin saamaan tenavan, niin otetaan se sitten meille, hän hihkaisee.

Hyvä ajatus, vastaan hymyillen.

(Toim. Huom. Sellainen ei todellakaan oikeasti ole vaihtoehtona kummankaan meidän osalta.)

Olen tässä vuosien aikana miettinyt monesti, että olisiko meidän syytä yrittää hankkia lapsi muiden ihmisten kanssa, ettei kumpikaan meistä katkeroidu myöhemmin. Olen tosissani harkinnut, että jos vika olisi minussa, niin usuttaisinko mieheni toiseen suhteeseen.

Tai jos vika olisi hänessä, niin vaivaisiko lapsettomuus minua niin paljon, että haluaisin hankkia lapsen jonkun toisen kanssa. Mieltäni lämmittää, että hän vitsailee hakevansa kyliltä meille kahdelle lapsen.

Eikö. Hän muiskauttaa pusun kaulaani ja rutistaa lujempaa.

Joo. Otetaan se sitten meille.

Mieheni ei ole päässyt kertaakaan mukaan alkionsiirtoon tai inseminaatioon koronan tai muiden käytännön järjestelyiden vuoksi. Punktiossa hän oli mukana.

No mitä siellä lääkärissä tapahtui, hän kysyy ja heittää löylyä.

Ei siellä mitään erikoista… Eihän se kestänyt kuin pari minuuttia, niin ei siinä kummoista ehdi tapahtuakaan.

Makaamme kukin omalla puolellamme tupla-i-lauteilla. Me saunomme aina näin, kumpikin ojentuneena.

No siis… Mä menin sinne, he kysyi että mitä mulle kuuluu, ihan hyvää. Sitten menin näyttämään henkkarit sinne labran luukulle. Ettei tule vahingossa jonkun muun muksu matkaan.

Sit vaan housut pois ja action. Siinä he kyseli, että mistä mä oikein tulin ja oliko meillä paljon lunta.

No sanoko ne miltä näytti?

Mieheni tietää lapsettomuudesta kaiken, mutta ei kuitenkaan mitään.

No ihan hyvältä näytti… Kyllä ne itse asiassa sanoi että oikein kaunis alkio näkyy täällä. Ja sitten sain pukea ja käydä vessassa.

Ai. Vessassa?

Niin, kun sinne piti mennä sillein että on pissahätä. Näkyy paremmin se ultra tai jotain.

Miten se sillein voi toimia.

No kun on nestettä taustalla, niin erottuu kaikki rakenteet varmaan paremmin sillä ultralla.

Venyttelen jalkojani vuorotellen kattoon ja vilkaisen litteää vatsaani. Pitäisikö minun alkaa painaa tätä näkyä mieleeni? Muuttuuko se pian pysyvästi uudenlaiseksi?

Jos nyt olen tullut raskaaksi, niin unohdanko kovinkin nopeasti, millainen napa minulla on ollut elämäni ensimmäiset kolmekymmentä vuotta?

Hiljaisuus jatkuu ja se kuulostaa juuri sille, että hän miettii nyt jotain erikoista juttua. Tämä on juuri sellaista tiettyä hiljaisuutta, jota minun ei kannata keskeyttää, etten pilaa hyvää keskustelua. Jotenkin sen vaan tunnistaa.

Hetken kuluttua hän avaa suunsa. Sekin, että hän avaa suunsa sekunniksi ennen kuin sieltä kuuluu ääntä, kertoo siitä, että nyt hänellä on mielessään jotain muuta kuin illan TV-tarjonta.

Mikäköhän noissa on onnistumisprosentti? Kun kaksi kertaa on kokeiltu, ja molemmista on kuitenkin tärpännyt.

En mä osaa sanoa… Olisi varmasti todennäköisempää, että tästä kolmannesta ei tärppää, kun on jo kahdesti käynyt noin hyvä tuuri.

Jos mietitään, että normaalisti ihmisillä tärppää yhdessä vuodessa, ja siihen mahtuu kaksitoista kiertoa. Ja nyt on jo kahdessa tärpännyt.

Myöhemmin tarkastan, että meidän osaltamme raskaus on tosiaan alkanut poikkeuksellisen useasti (tuntuu typerältä sanoa näin, kun kertoja on takana huimat kaksi kappaletta) ja toisaalta keskenmenokin on tullut tavanomaista useammin. Ilmeisesti raskauden todennäköisyys on 30% ja keskenmenon todennäköisyys on 30%, karkeasti sanottuna.

Käännämme päämme sivuttain katsoaksemme nähdäksemme toistemme ilmeet, mutta hiki alkaa heti kirvellä silmiä. Mieheni nousee istumaan.

Kyllä mä uskon, että tällä kertaa menee hyvin, hän toteaa iloisesti.

Mutta… se on tosi epätodennäköistä. Minä olen tämän tiimin realisti. Minä pelkään korkealta putoamista.

No silti. Kyllä mä uskon että nyt onnistaa.

Tiedän, mitä hän alkaa laskea sormillaan. Tuon laskutoimituksen minä olen tehnyt jo aikoja sitten. Minä lasken sen niin, että vähennän kolme kuukautta, ja hän näköjään lisää yhdeksän kuukautta.

Sillä olisi sitten sama syntymäpäivä kuin sulla!! Mahtavaa. Mulla on vähemmin päivämääriä muistettavaksi.