Päivämme lapsettomana pariskuntana ovat (ehkä) luetut! Tunnelin päässä kajastaa vihdoin valoa, asiat alkavat lutviutua, äärimmäisen pitkä ja rankka odotuksemme palkitaan vihdoin.

Kyllä, olemme virheellisesti kuvitelleet, että näin on tapahtunut pari kertaa aiemminkin. Mutta jospa se tällä kertaa tapahtuikin oikeasti.

Oli aurinkoinen pakkaspäivä, kun lapsettomuustaistelumme saattoi vihdoin loppua. Päivänä, jota edeltävinä päivinä lunta oli tullut lapioitavaksi aivan helkkaristi ja sää sitten kirkastunut siten, että siirtopäivänä herätyskellon soidessa sänkyymme paistoi valtavan kirkas kuu.

En muista ikinä nähneeni sellaista suoraan meidän sängystämme, joten päätin pitää sitä jonkinlaisena enteenä. En ymmärrä astrologiasta mitään enkä tiedä, mitä sen pitäisi oikeasti povata, mutta päätetään nyt että lasta. Meille.

Tämä elämämme käännekohta tapahtui päivänä, jolloin pörssikurssit olivat romahtaneet jo kymmenen prosenttia kuukauden takaisesta ja päivän polttavin uutinen oli omikronin mahdollinen vaikutus pandemian kulkuun. Otsikoissa puitiin myös historian ensimmäisten aluevaalien tuloksia sekä Räsäsen syytteitä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, asiaa, jonka ihmisoikeuksia loukkaava sisältö toivottavasti tuntuu esikoisemme sukupolvelle suurin piirtein yhtä hullulle, kuin noitaroviot meidän sukupolvellemme.

Kun elin (molekyylitasolla) viimeisiä hetkiäni lapsettomana ihmisenä, tämä epätoivoinen toivominen oli siinä pisteessä, ettemme viitsineet edes yrittää päästä alkionsiirtoon yhdessä. Sellainen vaatisi kohtuuttomasti uhrauksia muulta elämältä siihen nähden, kuinka arkinen asia tällainen käynti meille, minulle, jo on.

Emme ikinä halunneet tai uskoneet, että tälläisestä tulisi meille arkista ja tavallista, mutta niin siinä vaan on nyt käynyt. Tällainen hoito on kyllä suuria tunteita herättävää, mutta silti niin arkista. Yksin lähtemisen suurin jännitys piili siinä, etten maakunnassa asuvana erityisemmin pidä henkilöautoilusta pääkaupungissamme, mutta boss bitchinä en halua myöntää sitä ääneen vaan ajella siellä aina kun tarve on.

Kuuntelin matkalla Elon Muskin elämänkertaa ja sata kertaa Onerepublicin I lived ja BESSin Ram pam pam. Viisitoista minuuttia ennen tätä elämämme mullistavaa hetkeä, minun ja esikoisemme elämänmittaisen taipaleen alkamista, raportoin klinikan parkkihallissa viikkopalaverin asioita. Sitten kipitin yläkertaan, ja alle puoli tuntia saapumisestani olinkin jo paluumatkalla palkitsemassa itseäni pikaruoka-aterialla.

Kuten tähän lapsettomuudessa rämpimiseen on tapana kuulua, olen ehtinyt pelätä kaiken menevän pieleen alkionsulatuksesta aina koronatartuntaan ja auton hajoamiseen saakka. Yleensä en jaksa murehtia sellaisia asioita, mutta sellaisiin skenaarioihin varautuminen tuntui nyt siltä, että olen edes jotenkin valmistautunut, kun käytännössä en pystynyt valmistautumaan siirtoon juuri mitenkään.

Voisi ajatella, että kun kerran ehdin pelätä kaiken mahdollisen menevän pieleen, olisin hoitanut ne oikeat, vähäiset, velvollisuudet äärimmäisellä pieteetillä. Ovulaatiotestejä tein kyllä aivan turhaan kaksin kappalein, mutta viikonloppuna uppouduin työmatkalta palanneen mieheni seuraan siinä määrin, että unohdin kokonaan aloittaa lugesteronin.

Se pääsi unohtumaan mielestäni kahdesta syystä: ensinnäkin, alkionsiirtopäivämäärän selviäminen vapautti käteni ja ajatukseni kaiken muun elämän, kuten työtapaamisten, suhteen ja toiseksi, ovulaation aikainen panetus ja työmatkalta palaava aviomies ovat yhdistelmä, jonka parissa koko viikonloppu kuluu oikein mukavasti. Hyvä niin.

Maanantaiaamuna huomasin työkalenterissani merkinnän lugesteronista ja aloitin sen sitten kokonaiset kaksi ja puoli vuorokautta myöhässä. Hetken harkitsin peruvani tämän mokan takia koko siirron, mutta sitten järkeilin, että minulle lugesteronin pitäisi olla varmistuksen varmistus ja sitä paitsi, tämä koko homma on varmasti kiinni jostakin suuremmasta voimasta kuin viidestä pikku pilleristä.

Vaikka sitten siitä Kuusta.

Alkionsiirto pyörii mielessäni taukoamatta, vaikka en tee hoidon eteen juurikaan mitään. Tuntuu vähän typerältä, että minua polttelee kirjoittaa asioita ylös, kun ei varsinaisesti ole mitään suurta kerrottavaa.

Mutta tällaista tämä suurimmaksi osaksi on: ei tapahdu mitään erityisen mielenkiintoista tai merkittävää, vaikka käynnissä onkin raskaan sarjan hedelmöityshoito. Ei tapahdu mitään erityistä, ja silti sitä miettii niin tauotta, ettei kykene uppoutumaan mihinkään muuhun elämän osa-alueeseen.

Minua suorastaan polttelee kirjoitella tällaisista (minulle) tavallisista gynekäynneistä ja hiippailuista, koska kaiken muun elämän tapahtumista huolimatta ne pysyvät sitkeästi huomioni keskipisteenä. Ja toivoisin, että olisin itse aikanani lukenut enemmin ihan tavallisia, mutta samalla niin erikoisia, kertomuksia lapsettomuushoidoista.

Olisinpa jo silloin ymmärtänyt, että lapsettomuus on sitä, että on kaksi instatiliä, jotka kertovat keskenään täysin erilaista tarinaa. Minullakin on, ja ihailen niitä, joilla se koko tarina on yhdellä tilillä. Minä kai pelkään, että koska lapsettoman rooli on niin hallitseva, se jää päällimmäiseksi, jos ne kaksi tarinaa yhdistää julkisesti.

Sitä paitsi, en ikinä uskaltaisi kirjoittaa näin rehellisesti omilla kasvoillani, ja pidän sitä tällä hetkellä tärkeämpänä ja terapeuttisempana kuin arkiminäni muuttamista julkisesti lapsettomaksi. 

Minun viimeisin somepäivitykseni on mustavalkoinen, hymyilevä, kädet puuskassa-potretti, sellainen fierce LinkedIn-profiilikuva. Ja sitä edeltävä on vähän ylivalottunut giffi hiihtäessä kuuraisen koivikon läpi.

Ja sitten toisaalla kirjoittelen tämmöisiä juttuja anoppilassa hiiviskelystä.

Tässä sitä vedetään järeitä lapsettomuushoitoja ja päällisin puolin kaikki on aivan, kuin aina ennenkin.

Mieheni on työmatkalla ja minä käyn hiihtämässä tai nyrkkeilemässä, intoilen ystäväni hääsuunnittelusta ja katson lempisarjojani iltaisin liian myöhään. Ilmestyn töihin feikkinahkahousuissani hyvin nukkuneena kylmänvaalea ponnari heiluen, kuten muulloinkin.

Toisaalta.

Kun gyne totesi kaiken näyttävän oikein hyvältä, aloin pelätä, etten saakaan ovulaatiotestiin hymynaamaa tässä kierrossa. Viivat eivät tuntuneet vahvistuvan yhtään. Sitten luin jutun todella harvinaisesta geenivirheestä ja mietin, että ehkä tämä lapsenhankinta ei onnistu siksi, että meidän geenimme eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen.

(Sain muuten sen hymynaaman, vaikka viiva ei ollutkaan mikään supervahva, ja liuskatestissä viiva jäi kontrollia vaaleammaksi. Olen törmännyt tällaisiin analysointikysymyksiin parikin kertaa somessa tässä viime aikoina, niin tässäpä sulle tiedoksi, jos satut tätä lukiessasi miettimään ovulaatiotestien tulkintaa. Minä olen tehnyt tästä tiedettä kykyjeni mukaan.)

Hiihtolenkillä mietin ihan rauhassa melkein kymmenen kilometriä, pitäisikö tehdä kirstipaakkaset, eli tarjota miehelle eroa, jotta hän voi saada lapsen jonkun toisen kanssa. Rehellisesti sanottuna, olen miettinyt sitäkin vaihtoehtoa tässä vuosien saatossa aika tosi monta kertaa.

En saa töissä oikein mitään aikaiseksi rutiinihommien lisäksi, ja yksi syy on se, etten ole voinut varata kalenteriini juuri minkäänlaisia tapaamisia kolmelle viikolle, etteivät ne vaan osu harvojen lääkärikäyntien kanssa samaan aikaan.

Tällä hetkellä kaikki muut roolini, kuten työminäni tai harrasteminäni, ovat taka-alalla, vaikka juuri nyt aika kuluisi nopeammin niihin keskittyessä.

Tämä odottaminen on vasta alussa, ja olen jo… 

opetellut täyttämään sudokuja ja sanaristikoita. Niitä on yllättävän monissa lehdissä, joita työpaikkamme kahvihuoneeseen ilmestyy.

pelannut pipolätkää, mitä olen viimeksi harrastanut ihan vastikään eli yläasteella.

maksanut Netflixin – kyllä, luit oikein, olin kenties maailman viimeinen ihminen, jolla ei ollut Netflixin tunnuksia.

pitkästä aikaa maalannut vesiväreillä, päätynyt jopa tehtailemaan pikkuruisia kortteja. Luultavasti annan niitä armollisimmalle yleisölleni, eli omalle äidilleni, hänen tulevina merkkipäivinään.

laajentanut arkiruokarepertuaariani peräti kahdeksalla vähähiilihydraattisella vaihtoehdolla.

tehnyt korkoa korolle-laskurin säästösuunnitelmastani. Ei sillä, etteikö minulla olisi ollut vanhakin käytettävissä…

Että sellaista HC-kamaa.