Ihan tavallista salailua

Alkionsiirto on pian, ja elämä on jatkunut käytännössä normaalisti. Mitä nyt aamuni alkavat taas vaihteeksi ovulaatiotesteillä ja käväisin kerran ultrassa.

Niin, enkä töissä saa rutiinihommien lisäksi juuri mitään aikaiseksi, sillä ajatukseni harhailevat, ja olen vaihteeksi maalannut, joogannut, hiihtänyt ja pelannut pipolätkää matelevan aikani kuluksi.

Tällä kertaa muistin aloittaa ovulaatiotestit ajoissa, ja mikä parasta, muistin myös tarkastaa niiden päiväyksen. Kävi ilmi, että syksyllä käyttämäni testit olivat puoli vuotta vanhoja jo silloin syksyllä… ilmankos sain eri tuloksia liuska- ja digitesteistä.

En halua kertoa siirrosta kellekään, tai ainakaan sukulaisille, joten toistaiseksi kaikista tehtävistä vaivalloisin on ollut salailu.

Jos kertoisimme hoidosta, he jännittäisivät puolestamme ja saattaisivat kysellä minulta tilannetietoja jollain herkällä hetkellä. Mieluummin vältän huomiota ja kerron juonenkäänteistä omaehtoisesti sitten, jos kerrottavaa tulee.

Kauhuskenaariossani äitini tai anoppini kyselee raskaustestin tulosta jo ennen kuin olen ehtinyt tehdä niitä yhtäkään. Emme kertoneet heille niistä aiemmistakaan siirroista, joten myöskään keskenmenoista ei tarvinnut raportoida. Minä tarvitsin siinä tilanteessa myötätuntoista hiljaisuutta ja heiltä olisi ollut tarjolla mitä luultavimmin hössötystä, jota sisäinen teinini ei siedä. Myöhäsempää keskenmenoa minäkään en kyllä haluaisi salata.

Heräsin anoppilassa varta vasten aikaisin ja hiivin vessaan niin hiljaa, kuin suinkin osasin. Ajoitukseni toimi, sillä talossa oli vielä pilkkopimeää ja täysin hiljaista. Salaisella laboranttiretkelläni jokainen askel tuntui narisevan kohtuuttoman kovaäänisesti ja olin ihan varma, että nurkan takaa kävelee sittenkin vastaan aamulehteä lukeva appiukko.

Sähläsin vessassa jättimäisen ovulaatiotestipaketin ja muovimukin kanssa. Tämä olisi kai ollut sittenkin huomaamattompaa hoitaa sitten, kun muut istuvat aamiaispöydässä radio taustamelunaan, sillä pinkki muovikääre tuntui olevan järkyttävän paksua, rapisevaa ja se repesikin huonosti.

Unenpöpperössäni onnistuin pudottamaan muovikipon pomppimaan äänekkäästi lattialle enkä kyennyt muistamaan, kuinka kauan tikkua piti uittaa näytteessä. Enpä siinä sählätessä tajunnut, että olisin tietysti voinut vaan valmistella tikun siellä paremmin äänieristetyssä makuuhuoneessa ja pissata suoraan tikkuun, kun nyt kerran käytän näitä hienoja, digitaalisia testejä, joilla se on mahdollista.

Kai salailu on niin jännittävää, ettei ajatuskaan juokse ihan täysiä. Se on jännittävää, sillä minä en nimittäin ole keskustellut lapsettomuudesta appivanhempieni kanssa kertaakaan, ja tietääkseni miehenikin on jutellut heidän kanssaan asiasta vain yhden ainoan kerran.

Minua jännitti jopa katsoa heidän kanssaan telkkaria. Olin ihan varma, että mikä tahansa telkkarin lapsenhankinta-aihe antaa heille oivan aasinsillan ottaa asia puheeksi, mutta jännitin turhaan.

Katsoin odotusaulassa uutisia ja silittelin kamelinvärisen takkini pehmeän villaista pintaa. Hoitajia vilisi sinne tänne taukotilaan ja sieltä pois, joku oli unohtanut vartti sitten saapuneen potilaan ja toiset ihmettelivät, missä tiimissä heidän pitikään tänään olla. Joku rauhoitteli puhelimessa asiakasta ja minäkin tajusin sykkeeni hakkaavan lähes sataa, vaikka eihän minulla pitäisi olla mitään jännitettävää.

Niin – ei pitäisi olla, mutta eihän asioista voi olla täällä ikinä täysin varma. Minun pimppani ei selvästikään ole mikään normaali yksilö, joten siellähän saattaa tapahtua ihan mitä vaan yllättävää.

Etäisesti tutun näköinen lääkäri kutsui minut sisään vain kymmenen minuuttia myöhässä ja oli aidosti pahoillaan viiveestä.

Mielestäni pahoittelu oli liiallista, sillä täällähän näyttää olevan hässäkkää joka ikinen aamu ja vaivaisen kymmenen minuutin odottelu on mielestäni aivan hyväksyttävää. En kertonut hänelle, että olen kerran odottanut tuossa samassa aulassa lääkäriä leikkauksesta puolitoista tuntia, ettei hän vaan luulisi sitä katkeraksi kuittailuksi.

Laskin tedbakerini tuolin selkämykselle varoen sen liepeitä osumasta lattiaan, vaikka sen huoneen lattia onkin luultavasti likaisimmillaankin puhtaampi, kuin meidän eteisen kaappimme. Lääkäri pahoitteli edelleen myöhästymistään, ja minä mietin mielessäni, johtuikohan tämänkertainen viive heistä-joista-lapsettomille-ei-kannata-puhua eli arkikielellä synnyttäjistä, eikä hän vaan raaskinut mainita sitä seikkaa lapsettomuuspotilaalle.

Sulla on siis kolmas alkionsiirto. Mikäs sulla on olo?

Ihan hyvä, siis ihan normaali olo on, vastasin mahdollisimman ystävällisesti ja kumarruin avaamaan polven yli ulottuvien saappaideni vetoketjuja jo valmiiksi. Mitäs tässä kuhnailemaan, alapäätähän täällä on tarkoitus tutkia.

Nyt on kp11 ja ovulaatiotestit piti aloittaa eilen, ei ole vielä ollut posiitivinen, jatkan, kun lääkäri klikkaili järjestelmiään.

Omaan kiertoon tehdään, ei ole mitään lääkityksiä käytössä.

Aivan, tämä taitaa olla sulle aika tuttua, hän totesi myötätuntoisesti hymyillen. Sitähän mä tosiaan olisin seuraavaksi kysynyt. Mä kirjaan tänne ylös.

Olin tavannut hänet ennenkin, mutten jaksanut muistaa, onko hän sauvonut minua kenties vuosi sitten vai kolme vuotta sitten vai jotain siltä väliltä. Veikkasin, ettei hän ollut ehtinyt juurikaan vilkaista papereitani tätä ennen, mutta eipä se minun kohdallani juurikaan haittaa.

Minähän olen malliesimerkki, jonka terveystiedot ovat sen verran suoraviivaisia, että osaan tiivistää ne kelle tahansa itsekin.

Juu, yritin sanoa huolettomasti ja läpsäytin molemmat käteni reisiini. Ja riisumaan sitten, eikö vaan? 

Joo, kiitos.

En tiedä, kuinka pitkä aikaikkuna minulle on varattu, mutta ehkä ripeyteni helpottaa hänenkin aikatauluaan. Riisuessani sukkahousujani pohdin, miksei hänellä ole tänään hoitajaa mukanaan, kun niitä kuitenkin kuulosti pyörivän ylimääräisenä tuolla taukotilassa. Ei sillä, että tähän toimitukseen tarvittaisiin lisää käsipareja.

Hinasin itseni tottuneesti mahdollisimman lähelle laverin etureunaa. Siitä kulmasta sauva tuntuu osuvan helpoiten oikeaan suuntaan.

Anteeksi, mä saatan vähän koskea sun oikeaa jalkaa kun kurkotan tuohon näytölle…

Joo, eipä kuule mitään. Minusta on huvittavaa, että säären hipaisusta varoitetaan, vaikka pian levitetään pikkaisen häpyhuulia sormilla ja ultrataan sieltä, minne aurinko ei paista. Tiedän hänen olevan kokenut lääkäri – ehkä hän on joskus saanut rakentavaa palautetta ja on siksi nyt kamalan varovainen.

Tai ehkä minä olen hänelle hämmentävän rutinoitunut potilas – enhän minä tiedä, moniko ihminen tosiasiassa ravaa täällä näin monta vuotta. Ei siitä ole mitään statistiikkaa saatavilla.

Nyt mä laitan sauvan, sori, tää geeli on kylmää… Ehkä sä osasitkin jo odottaa sitä, hän sanoi hymyillen varovasti.

Heh, no joo. Ei se ole kertaakaan lämmintäkään ollut.

Hän kertoi, että Ruotsissa on kuulemma geelinlämmityslaitteita käytössä ja minä maltoin olla kommentoimatta, että niin varmaan Suomessakin jossain yksityisillä klinikoilla. En halunnut vaikuttaa miltään ylimieliseltä hienostorouvalta, minähän olen julkisen terveydenhuollon tyytyväinen asiakas, kaikista odotteluista ja hiekanvärisistä manikyyreistäni huolimatta.

Oikein hyvältä näyttää, kaunis johtofollikkeli oikealla puolella. Tai ehkä on hassua sanoa että kaunis…

Kaunis, kiva kuulla. Eli ihan normaali, niinkö, kysyin ystävällisesti. Kiertoni on lyhentynyt viime kuukausina melkein viikolla kahteenkymmeneenkahdeksaan päivään  ja ehdin hetken jo pelätä, että minulle on kehkeytynyt sen myötä joku uusi ongelma. Limakalvo liian ohut, tai jotain.

Joo, ihan normaali, hyvä limakalvo ja sitä rataa. Mä faksaan, tai siis, sihteeri faksaa, tiedot eteenpäin ja he sitten neuvoo muualta että miten jatko tapahtuu. Toivotaan parasta.

Toivotaan parasta.

Hyvinvointi Ystävät ja perhe Terveys Raskaus ja synnytys

Sinusta on faksi

Susta tuli meille faksi. Laitetaanko ultra torstaille vaikka klo 8:30? 

Sanan faksi kuuleminen naurattaa minua edelleen joka kerta. Minulle, milleniaanille, se on muisto kaverin kodin eteisen senkiltä, jostain vuodelta -98. Nyt se, faksi, näyttää liittyvän erittäin tiiviisti ja olennaisesti asiaan, johon toivoisin mitä hartaimmin maailman huippulääketieteen viimeisimpiä keksintöjä avukseni.

En halua edes kuvitella, mitä tällainen jälkeenjääneisyys nykytekniikasta kertoo muiden hoitomenetelmien tai muuten vaan yhteiskunnan järjestelmien kehityspotentiaalista. Kai muu yhteiskunta on siirtynyt toisiin välineisiin ihan pätevästä syystä.

Tästä se taas alkaa: pakastealkionsiirto, jota minä pelkään ja odotan yhtälailla. Elämäni kolmas alkionsiirto.

Odottaminen tuntuu piinalta jo nyt, vaikka olen vasta täyttänyt kaksisivuisen ilmoittautumiskyselyn netissä ja vastannut yhteen ainoaan polin puheluun. Ei tässä mitään lääkärikäyntejä odotella, vaan kuukauden päässä siintävää testipäivää ja sen jälkeen viikkoja 6-7, jolloin edeltävät keskenmenot tapahtuivat.

Toivo parasta ja pelkää pahinta, blaa blaa. Se on pidemmän päälle raskasta.

Jos tämä hoito onnistuu, minulla ja esikoisellamme on melkein sama syntymäpäivä. Jos tämä menee niin kuin aiemminkin, saan ystävänpäivän kunniaksi keskenmenon.

Olen innoissani ja peloissani hoitoon ilmoittautumisesta. On jotenkin levoton olo, ehkä siksi, etten osaa sanoa, kumpi tunne on vallalla.

Hoito ja sen seuraukset itsessään eivät pelota minua: todennäköisesti tiedossa on muutama ultrakäynti, nyrkillinen ovulaatiotestejä, yksi kolmen minuutin käynti alkionsiirrossa ja sitten pari nyrkillistä raskaustestejä. Helppo homma. Sen jälkeen voi hyvinkin olla raskaus ja varhainen keskenmeno, josta minun ei tarvitse juurikaan fyysisesti kärsiä.

Minua pelottaa se vaihtoehto, etten tulekaan raskaaksi, sillä on ollut lohduttavaa ajatella, että olemme sentään päässeet joka siirrolla vähän aiempaa pidemmälle. Tyyliin; okei, sain keskenmenon ja se on perseestä, mutta olin raskaampana kuin koskaan ennen, joten jotain edistystä tapahtui.

Yhtään vähäisempi lopputulema tuntuisi valtaisalle takapakille, vaikka enhän minä niin saisi ajatella. Tiedän hyvin, ettei alkio välttämättä selviä sulatuksesta, en minä välttämättä tule raskaaksi, eivät nämä siirrot ole toistensa toisintoja. Ja koko homma saattaa hyvinkin peruuntua koronan takia.

Nyt kun mietin, niin minä pelkään tulevaa pettymystä, tulee se sitten missä vaiheessa tahansa.

Pelkään myös sitä hirveää, koko arkeni valtaavaa, ahdistavaa epävarmuutta, jos tulenkin raskaaksi ja lähestytään edeltävän keskenmenon ajankohtaa.

Pelkään, että pettymyksestä tulee niin syvä, että löydämme vihdoin minun murtumispisteeni. Tähän saakka meillä on mennyt olosuhteisiin nähden ihan mukavasti, mutten tiedä, mistä ihmeestä ja kuinka kauan minä jaksan raapia uutta toivoa.

Hyvinvointi Oma elämä Parisuhde Terveys