Mä unohdin kertoa! Mä näin unta siellä reissussa.

Tämäpä harvinaista: mieheni ei juurikaan uneksi. Minä sen sijaan näen unia joka yö ja kyselen useasti aamuhaliemme lomassa, näkikö mieheni mitään.

Pari kertaa hän onkin sattunut muistamaan, mistä on uneksinut. Useimmiten minä olen vastannut no keksi vaikka jotain hauskaa. Ja sitten hän on keksinyt ja minua on naurattanut keksitty uni yhtä lailla.

Mä näin susta seksiunta.

Uuuu. Kiva. Oliko hyvää seksiä?

Joo. Oikein kiihkeästi nussittiin ja sitten se uni sillain muuttui. Sä olit tullut paksuksi sitten siitä.

Olikohan se enneuni?

Emmätiiä. Toivottavasti.

Toivottavasti. Ootko sä ikinä nähnyt enneunia?

En…

En mäkään. Mummo on.

Tai kyllä mä kerran näin vähän niinku sellasen.

No?

Pikkupoikana mä kerran uneksin sellasista hienoista stereoista. Sit kun mä sain stereot, muistatko, ne mitkä on siellä mun vanhan huoneen yläkaappien päällä? Sit kun mä sain ne, niin tuli tosi elävästi mieleen se uni, minkä mä olin nähnyt.

Wow. Unelmien stereot.

Ne nupit hohti sellaisina sinisinä. Ne oli täsmälleen sellaset mistä mä olin nähnyt unta.

Ei vissiin tarvinnut kovin kauaa odottaa niitä. Jos pikkupoikana näit sen unen ja JO lukiossa sait ne stereot.

Juu ei… joku kymmenen vuotta.

Heh.

Pitää vissiin odotella.

En usko, että tämänkertainen uni oli sepitetty. Tai ihan sama, vaikka olisi ollutkin, siitä tuli hyvä mieli meille molemmille.

Mulla on nimittäin ollut viime aikoina paha mieli aikalailla kaikesta. Toisin sanoen: koin elämäni toistaiseksi pahimmat PMS-oireet.

Yleensä mä en huomaa mitään, minkä voisi selvästi laskea PMS:n syyksi. Finnejä ei lasketa, sillä niitä mulla riittää muutenkin. Nyt itkeskelin melkein kaikelle ja suutuin miehellenikin ihan pikkuasioista.

Hävettää vieläkin.

Jossain vaiheessa huomasin, että minulla oli kaapissa tässä kuussa vanhentuvia raskaustestejä, ja tein sitten niitä sen kiukutteluni lomassa. Olisihan se ollut mukavampaa pyytää käytöstäni anteeksi, kun sen olisi voinut selittää raskaushormoneilla.

Pian vanhentuvat liuskat polttelivat mieltäni kuin aamiaiskaappiimme piilotetut konvehdit. Tyyliin: eihän se mitään haittaa, vaikka otan yhden… tai kaksi. Tai siis, tyhmäähän näitä on poiskaan heittää.

Reitti joogasaliin on hämyinen ja joka paikassa soi soliseva taustamusiikki. Salinkin seinät ovat tummat ja koko miljöö kynttilämerineen viestii, että tänne sinä olet tullut löytämään sisäisen rauhasi ja kasvamaan ihmisenä.

Ja hikoilemaan ja olemaan hiljaa. Jälkimmäisestä me vähän joustamme. Nykyään tuntuu olevan hirveän vaikeaa nähdä ystäviä, mutta näinhän saamme kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Yleensä minä harrastan kaikenlaista rääkkiä, ehkä jooga rauhoittaa. Sellaiselle olisi tilausta tähän vuodenvaihteen hässäkkään.

Supatamme kuulumisia niin hiljaa kuin suinkin osaamme, ettemme saa ärsyttävien, liian kovaäänisesti juoruavien teinien leimaa otsaamme. Tosin emmehän me enää miltään teineiltä näytä, kolmekymppiset naiset. Tuppaa välillä unohtumaan.

Rullaamme joogamattomme vieriviereen salin perälle. Ehkä tämä ei ole sopiva keskustelupaikka, mutta jos nyt ihan tosi hiljaa puhutaan. Ja vähäsanaisesti. Täällä salin perimmäisessä nurkassa, kaukana muista.

Hei mites teidän… hän kohottaa kulmiaan ja vilkaisee nopeasti ympärilleen. Tuo ilme tarkoittaa sitä, että kyse on minun arkaluontoisimmasta asiastani, eli lapsettomuushoidoista.

Ihan… ei mitenkään, siis oli sellainen joulutauko niin ei voinut ilmoittautua, kuiskaan.

Tammikuussa, siis kohta, voi.

Makaamme hämärässä, vieri vieressä, melkein kuin siskonpedissä. Varmaan vaikutammekin siskoilta täysmustissa trikoissa ja topeissamme, melkein samanlaiset nutturat korkealla pään päällä.

Ai milloin sinne ilmoittaudutaan?

Öö… siis sinne ilmoittaudutaan aina sitten kun kierto alkaa. Sanon kierto sisäänhengittäen, ettei kukaan vahingossakaan kuulisi.

Hän ei tajua, tai kuule kunnolla.

Siis kun menkat alkaa, täsmennän. Nyt hän nyökkää ymmärtävästi.

Hirveä vaiva vaan järjestellä niitä lääkärikäyntejä. Madallan vieläkin ääntäni.

Mutta ei pitäisi valittaa, kun muuten on ollut sillain helppo homma.

Siis… Ei ole tullut mitään ikäviä oireita tai sillain.

Sipaisen nutturaani ja aloitamme ensimmäiset sarjat. Hitto, tämähän on salin kuumin nurkkaus. Hot joogasta tulee tosiaan nimensä veroista tänään.

Mutta miten sun mies pääsee sinne? Eikö se oo koko kuukauden työreissussa, hän kysyy pikaisella juomatauolla.

Ei sitä tarvita sinne. Ja siinä laverilla menee tyyliin kolme minuuttia.

Ei tarvita??? No tuo tuli liian spontaanisti, eli liian kovaan ääneen.

Luulen tuntevani, että meitä vilkaistaan paheksuvasti. Jaiks. En uskalla vastata, vaan korjaan trikoitani vyötäröltä ja nyökkään hänelle merkitsevästi seuraavan asanan suuntaan.

Ihanaa, että hän jaksaa kysellä hoidoista, mutta tässä ollaan nyt lapsettoman ihmisen ongelmien ytimessä. Olen selostanut hänelle vuoden ajan alkionsiirtoa, mielestäni hyvin yksinkertaistetusti, and here we are.

Here we are: kerroin ilmoittautuvani pian kolmanteen pakastealkionsiirtoon,eikä hän kiinnostuksestaan huolimatta ymmärrä, että aikataulu on kiinni kuukautiskierrosta eikä miestä tarvita tässä vaiheessa muuhun rooliin kuin kuskiksi.

Puhumattakaan siitä, miten yli ymmärryksen minun muut, arkiset avautumiseni hänellä varmaan menevät? Siis esimerkiksi se, miltä tuntuu nähdä somessa ultrakuvia. Tai nähdä kaverien vauvoja.

En missään nimessä syytä häntä, sillä en itsekään pysty syventymään hänen asioihinsa vastaavalla ymmärryksellä. Päinvastoin, on tosi hienoa, että kaikesta tästä käsittämättömyydestä huolimatta hän jaksaa aina kysyä ja olla aidosti kiinnostunut minun taipaleestani.

Mutta sanonpa vaan, että onneksi nykyään on some, josta löytyy (niiden hemmetin ultrakuvien lisäksi) vertaistukea.

Vuodenvaihteessa ei voi välttyä pohtimasta, mitä sitä onkaan ehtinyt saada vuodessa aikaiseksi. Sitä muistelee väkisinkin edeltäviä pyhiä ja alkaa käsittää, että taas on kulunut yksi vuosi lisää. Lapsitoiveelle se tarkoittaa jälleen yhden vuoden taistelua kaikkia todennäköisyyslaskelmia vastaan.

Vuosi on nimittäin lapsenhankinnassa pitkä aika, sillä suurin osa pareista tulee raskaaksi yhden ainokaisen vuoden sisällä, ja lapsettomuudessa se taas tuntuu olevan ihan hirveän lyhyt aika. Minusta se ainakin tuntuu siltä.

Ensimmäisen, toisen, kolmannen ja neljännen lapsettomuusvuoden aikana ei välttämättä tapahdu hirveästi mitään. Tai siis, tapahtuu kyllä kaikenlaista, mutta ei välttämättä mitään positiivista (pun intented), vaikka sitä kuinka yrittäisi.

Tai vaikka kuinka olisi yrittämättä.

Niihin vuosiin mahtuu paljonkin kaikenlaista tapahtumaa, mutta se on raskasta suota, ja sellaisen kahlaamisesta perille pääsemättä osaa harvemmin olla erityisen iloinen ja ylpeä. Tämän homman ainoana tavoitteena on saada lapsi, ei kokea elämänsä ensimmäisiä pistoksia, punktiota, positiivista testiä tai selviytyä elämänsä ensimmäisestä keskenmenosta.

Minä tein aikanaan uudenvuodenlupausten huumassani Pinterestiin oman taulun tulevalle vuodelle. Se on salainen taulu, tietysti, sillä olen kaappi-lapsettoman lisäksi kaappi-aforismeilija ja kaappi-esteetikko. Ja kaappi-akvarellitaiteilija.

Tein sellaisen, sillä olin vakuuttunut siitä, että kun asioita uskaltaa listata ja visualisoida, niitä kohti alkaa kulkea jotenkin alitajuisesti. Ja sitä paitsi, tykkään tehdä selkeitä to do-listoja ja tuijotella kauniita mood boardeja.

En tietenkään osaa sanoa, kuinka suuri merkitys tällä on ollut. Lapsettomuutta se ei ole ratkaissut, mutta monia muita asioita siltä listalta olen saanut ruksia toteutuneiksi. Vaikka sillä ei olisi ollut vaikutusta, niin ainakin sitä listaa on kiva lukea vuoden välein.

(Ajatus lähti alunperin siitä, että olin kuunnellut Yksillä-podia ja muistaakseni lukenut jonkun kirjankin aiheesta. Viime syksynä luin muuten Valon antajat-kirjan, jossa puhuttiin samasta asiasta.)

Olen päivittänyt tätä samaa taulua aina vuodenvaihteessa. Vasta vuodelle 2020 uskalsin lisätä kaikkia ihania perhepotretteja, kauniita mama-outfittejä ja kirjata listaan vuoden päästä- osioon äiti.

Kyllä: vasta kolmen vuoden lapsettomuuden jälkeen uskalsin kirjata salaiseen (!) haavelistaani, että kunpa me vaan saisimme tänä vuonna vauvan.

Hullua. Olinhan toivonut sitä jo kolme vuotta äärimmäisen hartaasti. Toivonut, ja samalla yrittänyt käsittää, ettei tämä kaikki välttämättä päätykään perheellistymiseen.

Sen kolmen vuoden aikana olin ensin tehnyt elämäni toistaiseksi suurimman päätöksen, päätöksen jättää ehkäisy pois, ja sitten kohdannut elämäni toistaiseksi suurimman tragedian, pelon lopullisesta lapsettomuudesta.

Ehkä olin vasta silloin kolmen vuoden päästä valmis myöntämään, että haaveilen tästä täysin saavuttamattomalta vaikuttavasta asiasta enemmän kuin mistään muusta tätä ennen, ja itse asiassa se on niin tärkeä haave, etten oikein tiedä, mitä ihmettä minä loppuelämälläni teen, jos se ei toteudu.

Suurin pelkoni on epäonnistua sen tavoittelussa, siksi sen tärkeys oli kai niin vaikeaa myöntää edes yhdessä puhelimeni neljästäkymmenestä sovelluksessa.

Ne kauniit perhepotretit ovat nyt olleet taulussani pari vuotta ja vuodelta 2022 tekisi mieli vaan poistaa ne kaikki. En jaksa aidosti uskoa, että tänäkään vuonna tulisimme vanhemmiksi.

En mä halua haikailla sellaisten perään. Tekee mieli suunnitella maratonia, karppausta, työasioita, opiskelua, kiihkeitä treffejä, täydellisen chic nutturoita. Saavutettavia asioita. Olisihan se kiva katsoa sitä taulua vuoden päästä ja todeta, että mä todella onnistuin tuossa.

Tai voisin tietysti nyt katsoa sitä taulua ja todeta ylpeänä, että tein kyllä kaikkeni tuon eteen, ja vielä säilyin siinä tuoksinnassa täysjärkisenä. Minulle on vaan ollut alusta asti ihan selvää, että käyn kaikenlaiset sörkkimiset kiltisti läpi tämän ongelman ratkaisemiseksi, joten pidän tällaista suorittamista ihan itsestäänselvänä.

On tämä varmaan ollut elämäni toistaiseksi rankin vuosi. En haluaisi sanoa sitä ääneen, sillä minun asteikkoni on moniin ihmisiin verrattuna aika matala, tai sitten minä olen jotenkin tunnekylmä ihminen.

Noh. Olen siis kelaillut, että olimme jo viidennen joulun lapsettomia ja niin olemme myös kuudennenkin, sillä eihän muutamassa kuukaudessa tapahdu mitään!

Olisi kiva ajatella, että ensi jouluna meitä on jo ihan varmasti kolme, mutta ei se kuulosta lainkaan realistiselta. Sen verran uskallan toivoa, että ensi vuonna saatan olla raskaana. Mutta, so what? Olinhan minä tänäkin vuonna raskaana, peräti kaksi kertaa, mutta ei se mikään saavutus ollut.

Tsemppasin itseäni välipäivinä ajattelemalla, että ensi vuonna asiat ovat toisin. Oli helpompaa olla, kun ajattelin, että tämä joulu ja uusivuosi olivat jollain tapaa viimeiset laatuaan.

Kaikenlaisia kurjuuksia on vaan helpompaa kestää, kun ne kuvittelee määrämittaisiksi.

Ensi vuonna vietämme joulun kotona ja kehittelemme vaikka väkisin meille ihka omia jouluperinteitä. Ensi vuonna keksin uudenvuodenbileisiinkin jotain uutta twistiä, tai ainakin uusia vieraita, koska alkuperäinen porukka on kutistunut aika pieneksi perheellistymisestä johtuen.

Oli meillä tosi hauskaa, mutta teen niistä vaikka naamiaiset ihan vaan siksi, etteivät ne enää toista samaa kaavaa. Kaavaa, joka muistuttaa minua siitä, että kaikki muut siihen aiemmin kuuluneet ovat jättäytyneet pois lasten vuoksi.

Muuten, se lasta odottava pariskunta päätyi vain käväisemään meillä illasta. Huh.

En haluaisi myöntää, mutta kyllä nämä pyhät ovat olleet melko rankkaa aikaa. Tajusin sen, kun olin kyynelsilmin koko Encanton alusta loppuun, ja itse asiassa herkistyin jopa Suttonin muotinäytökselle the Bold Typessä.

Ja ei, yllättävät herkistymiseni eivät koskaan ennenkään ole kertoneet raskaudesta.