Mukamas pikkujuttuja

#alkutaipale edeltävän postauksen alkutaipaleelta voit lukea täältä.

Mieheni oli onnistunut hoitamaan velvollisuutensa ennen minua, ja lopulta sain hänen piikittelynsä ansiosta itsekin näytteenoton työn alle. Näytteenanto olisi kai kannattanut hoitaa aiemmin, sillä en jaksanut oikein muistaa, mitä ihmettä se hoitaja oikein selitti kaikenlaisista säilöntäaineista ja muista ohjeista niihin purkkeihin liittyen.

Eihän se voi kovin vaikeaa olla. Ja kai ne sitten pyytävät uusia näytteitä, jos en saa näin yksinkertaista tehtävää suoritettua.

En ymmärtänyt, mitä kaikkea minun eritteistäni haluttiin tutkia, mutta virtsaa ja verta sinne kaivattiin ja prolaktiinin vuoksi verikoe oli otettava keskellä päivää. Töissä väitin lähteväni hakemaan pakettia. Naamastani varmasti paistoi, että valehtelin menoistani.

Ojensin iäkkäälle hoitajalle nivaskan valmiiksi tulostettuja tarralappuja, joissa oli kaikenlaisia huomautuksia geeliputkista ja mistä lie. Hän yritti päästä perille asioistani kovin vaikealta vaikuttavien it-järjestelmien syövereistä, kunnes vihdoin pääsi virittämään sidettä käsivarteni ympärille. Siinä oli nallukoita.

Minun oli pakko tunnustaa, että pelkäsin verikoetta oikeastaan aika tosi paljon. Muistaakseni olin ollut elämässäni vain yhden ainoan kerran sellaisessa jamassa, että minulta on otettu kyynärästä verikoe. Se oli hirveää. Suonta ei meinannut löytyä kummastakaan kädestä (ja olin lähes tajuton jonkun bulgarialaisen myrkkybakteerin jäljiltä).

Ahaa, hoitaja katsoi arvioiden. Kipataas tätä tuolia sitten vähän mukavampaan asentoon ja katso sinä sitten pois päin.

Ei se kyllä satu. No ei ei , tiedänhän minä, verikoe on pikkujuttu.

Hoitaja vahti minua haukkana laskiessaan verta kolme putkea. Minulle se oli valtaisa määrä. Minä, ihminen, jolta on aiemmin otettu verta vain sormenpäästä kuin pikkulapsilta, on nyt lapsettomuustutkimuksissa?

Näissä hommissa minä olin kuin floridalainen vaihto-oppilas sitomassa vihtaa. Ajokortiton kalliolainen hipsteri traktorinpukilla puimatöissä. En olisi halunnut, että kyynäärvarteni ihoa edes silitetään, ja tuossa hän nyt viritteli neulaa ja putkiloita ja desinfiointiaineita. Minua vähän kuvotti.

Tuloksia odotellessa viikot tuntuivat loputtomilta. Loputtomammilta kuin piinaviikot koskaan aiemmin.

Kaikki asiat tuntuivat varoittavan minua tulevista vaikeuksista. Näin mieheni kummilastemme seurassa aivan uudessa, uhkaavassa valossa, ja haaveilemamme talo alkoi vaikuttaa surkuhupaisalta vitsiltä kahdelle ihmiselle asuttavaksi. Aiemmin en ollut todellakaan sisäistänyt, että jotain niinkin hirveää kuin lapsettomuus, voi hyvinkin osua meidän kohdallemme.

Emme juuri keskustelleet asiasta, mutta huomasin mieheni potevan samaa tulevaisuudenpelkoa, sillä hän kyseli menkoistani taukoamatta.

Suunnittelimme vappua, juhannusta, lomamatkaa, ja ymmärsin, että kaikkia niitä olin suunnitellut samalla entä jos olen silloin raskaana-mentaliteetilla jo vuosi sitten. Miten hirveän monia raskaustestejä olinkaan jo ehtinyt tehdä turhaan. Päätimme varata uusia reissuja, vaikka puolen vuoden päässä siintävä syksy tuntuikin samalla läheiseltä ja hirvittävän etäiseltä – etäiseltä sitä ajatellen, että lapsettomuutta olisi silloin takana jo kaksi lohdutonta vuotta.

Tuloksia ei alkanut ilmestyä OmaKantaan, ja olin varma, että syynä on se, että niistä on paljastunut jotain hälyttävää. Jotain lopullista.

Hyvinvointi Oma elämä Parisuhde Terveys

Hedelmälliset tissit

Eräät tuoreet vanhemmat kävivät meillä kylässä. Yllätyksekseni tämä tilaisuus oli paljon vaikeampi kuin koko sukulaisjoulu yhteensä, vaikka olinkin ehtinyt valmistautua siihen, että he tulevat välipäivinä näyttämään meille aikaansaannostaan.

Henkiseen preppaukseeni kuului muun muassa kohteliaan kuinka hän nukkuu-tyyppisen kysymyspatteriston läpikäyminen. Sellaisen, joka ei mene liiaksi yksityiskohtiin, sillä liian asiantuntevasta keskustelusta paljastuisi, kuinka äärimmäisen perehtynyt lapsiaiheeseen minä olen.

Kepeästä jutustelustamme kävi nopeasti ilmi, etteivät ystävämme olleet juurikaan perehtyneet vauvaskeneen ennen tätä omakohtaista tulikastetta.

Eihän se tietenkään ole mikään edellytys lapsenhankinnalle. Oli kuitenkin hämmentävää, kuinka perillä siitä me olemme heihin verrattuna.

Hämmentävää ja murheellista: me tiedämme varsin hyvin, millaiseen elämänmuutokseen haluaisimme niin äärimmäisen kovin ryhtyä, ja toisille se tuntuu olleen pikaisesti tehty ja yhtä pikaisesti toteutettu päähänpisto.

Tiedän oikein hyvin, että heidän lapsensa on varmasti toivottu ja rakastettu, varmaan jollain tapaa harkittukin, mutta mitä pidemmälle keskustelumme eteni, sitä vahvemmin tämä asetelma olohuoneemme nahkasohvaryhmällä tuntui olevan nurinkurin.

Me olemme ehtineet haaveilla vuosikausia tuosta täysipäiväisestä, tauottomasta vastuunkannosta, joka oli tullut heille lapsen myötä aivan täytenä yllätyksenä.

Me olemme tehneet tuon eteen aivan kaikkemme ilman minkäänlaista palkintoa. Meidän piti esitellä esikoistamme heille jo neljä vuotta sitten.

Tietenkin he kysyivät, mitä meille kuuluu, mutta tuntui aivan mahdottomalta ajatukselta vastata meillä meni joulu sinänsä ihan kivasti, mutta onhan se yksi vuoden rankimmista päivistä.

Mitä suloisin tyttövauva nukkui koko vierailun ajan kantokopassaan, ja tajusin jälkikäteen, etten edes katsonut lähempää, miltä hän näytti. Ehkei hän ollutkaan mitä suloisin, en tiedä, olisin kai alkanut itkeä, jos olisin vielä kaiken muun lisäksi nähnyt kuinka täydellisen kauniskin heidän jälkeläisensä on.

Olin kyllä ajatellut sylitellä vauvaa sen kepeän jutusteluni lomassa ihan muina naisina, mutta kun sille ei tullut tilaisuutta, olin varmaan niin keskittynyt hymyilemään kohteliaasti siinä ristitulessa, etten kiinnittänyt vauvaan katsetta edes hetkeksi.

Illallisen jälkeen äiti poistui lapsensa kanssa ja tuore isä jäi meille illanviettoon. Pian hän humaltui ja sen huomasi ensisijassa siitä, että hän alkoi puhua taukoamatta vauvastaan.

Siis, aivan taukoamatta. Me muut kysyimme aina muutamia kohteliaita vastakysymyksiä tästä hänen elämänsä toistaiseksi merkittävimmästä asiasta ennen kuin vaihdoimme aihetta, jolloin hän oli hetken hiljaa, ja palasi sitten jälleen puhumaan vauvastaan.

Minä olin seurueen ainoa nainen, ja kenties siksi hän arveli, että minä olen oivallista kohdeyleisöä. Muiden keskustellessa remontoinnista, hän istahti nojatuolini edessä olevalle rahille, suoraan minua vasten, haroen hiuksia otsaltaan. Hän katsoi minua hiprakasta hieman unisilla silmillään, ja alkoi kertoa umpirakastuneena vauvastaan.

Hän tuijotti minua syvälle silmiin kertoessaan, että sillä on ihana pieni suppusuu, jonka suukottamisesta hän ei saa tarpeekseen, jonka tuhinaa hän voisi kuunnella loputtomiin. Se on universumin arvokkain asia, josta hän, entinen bile-eläin, ei raaskinut olla erossa edes varpajaisien vuoksi, ja jonka aamuinen nappisilmien tuijotus on maailmankaikkeuden täydellisin herätys uuteen päivään.

Minä myötäilin ja yritin hymyillä hänelle mahdollisimman sydämellisesti, sillä en epäile yhtään, etteikö asianlaita todella olisi niin. Ja hän jatkoi.

Hän nojautui minua kohti, alle puolen metrin päähän, ja tuntui katsovan minua sieluun saakka vuodattaessaan tätä sydämensä arvokkainta asiaa. Minä tuijotin takaisin syvänsinisiin silmiin ja hädintuskin kuulin mitä hän sanoi, sillä päässäni pyöri vain se, että minunkin mieheni ansaitsisi tuollaista.

Minunkin mieheni sydämen kuuluisi pakahtua tuon kaltaisesta onnesta ja ylpeydestä.

Minunkin mieheni pitäisi olla kertomassa ystävilleen, kuinka kovasti hän saattaakaan liikuttua pienen ihmisen hymynkareesta. Minunkin mieheni pitäisi kuulua tuohon isien joukkoon.

Siinä hän istui edessäni rahilla ja tämä lapsenhankinnan ilosanoman jakaminen tuntui sitruunalta haavoihini. Teennäinen hymyni muuttui varmaan väkinäiseksi irvistykseksi, ja kiitin hänen humalaansa siitä, ettei hän tajunnut niin tapahtuneen.

Minä onnistuin lopulta livahtamaan keittiön puolelle turvaan. Oikeastaan olisin ollut valmis vaikka potkukelkkailemaan bikineissä lähikauppaan saadakseni tekosyyn poistua siitä hemmetin nojatuolilta.

Vaimolla on nyt ihan mielettömät tissit kun se imettää, takkahuoneesta kuului.

Muut naurahtivat vähän kiusaantuneena.

Oikeesti, ihan uskomattomat. Mun isä taisi tuijotella niitä jouluna.

Muut naurahtivat isäukolle. Sama aihe jatkui pyytämättäkin.

Tai siis, sillon se ainakin tuijotti, kun vaimolla oli päässyt kastumaan paita siitä maidosta.

Ei jäänyt epäselväksi isäukolle että kenellä on oikein sellaset hedelmälliset tissit, hän hörötti.

Niinhän ne on joo.

Hyvinvointi Parisuhde Terveys Vanhemmuus