Kohtuullista vaivannäköä
#alkutaipale linkki edeltävään postaukseen alkutaipaleelta
Et usko miten mua hävetti.
Siis, mua nolotti niin paljon, etten kehdannut kääntyä katsomaan, oliko siinä pikkiriikkisessä aulassa tuttuja naamoja.
Minä olin lähtenyt anivarhain työmatkalle ja jättänyt mieheni ottamaan rauhassa the näytettä.
Heh. No, kuinkas se nyt niin?
Ensinnäkin, mun piti kuljettaa se näyte povitaskussa, että se pysyy lämpimänä. Näytti varmaan ihan todella typerältä kun mä raotin takin reunaa ja sopotin sinne luukulle, että mulla olisi näyte tuotavaksi.
Mun takana oli jo pari miestä, ja se aula oli ihan täynnä, niin kaikki varmasti kuuli kyllä mitä me siinä juteltiin.
Ja kävi siinä aamulla niin, että mun piti vähän pestä sitä purkin ulkopintaa, niin mun oli pakko sanoa sille naiselle kun se pyöritteli sitä käsissään, että tuo on ihan vaan vettä siinä ulkopinnassa. Häntä naurattaa, vaikka edelleen tilanne näyttää nolottavan niin kovin, että hän punastuu.
Eihän meille kummallekaan ole mitenkään normaalia lampsia lapsettomuuslääkärille tai labraan, saati viedä sinne spermanäytettä. Pelkkä ajatuskin siitä jännittää.
Suoraan sanottuna: meitähän jännittää vielä paljaalla paneminenkin, siinäkin on vielä uutuudenviehätystä jäljellä. Ei kai ihme, että meitä molempia jännittää aivan hirveästi kaikki lapsettomuustutkimuksiin liittyvä.
Se nainen oli varmaan joku sun ikäinen, alle kolmekymmentä. Se oikein katsoi sitä valoa vasten, ja kysyi, että onko se täydellinen! Jäikö alusta saamatta, jäikö lopusta saamatta? Mä en oikein ehtinyt vastata, kun se jo kysyi, että onko purkissa koko tuotos ja monelta mä sen otin?
V*ttu ”tuotos”! Ai että mua hävetti. Ei varmasti jäänyt kellekään epäselväksi, että meikä kaivoi povarista mälliä sinne tuotavaksi.
Hah. Kertomus naurattaa minua hillittömästi. Tällainen on ihan kohtuullista sille osapuolelle, joka ei tule esittelemään alapäätään lääkärissä tämän asian tiimoilta. Ainakaan kovin montaa kertaa.
Minäkin pissasin eräänä aamuna purkkiin ja jäimme jännityksellä odottamaan näytteidemme tuloksia. Odotimme menkkojani suorastaan kauhunsekaisin tuntein, sillä nyt olisi kai viimeisiä hetkiä selvitä tästä hommasta kohtuullisella vaivannäöllä. Mieheni kyttäsi kuukautisteni alkamista minuakin tiiviimmin, ja niin ne sitten lopulta alkoivat äitienpäivänä.
Ironista.
Päivän aikana kahvittelimme äideillä ja mummoilla, ja minä kuvittelin, kuinka minä saattaisin juuri nyt olla tietämättäni raskaana. Illasta ne sitten alkoivat. Järkytyin tajutessani, että mietin lapsettomuusasiaa jo vuosi sitten äitienpäivänä. Vuosi sitten!
Se tuntuu hirveän kaukaiselle. Se tuntuu epätodelliselle muistolle, todentuntuiselle unelle.
Minähän tein turhia raskaustestejäkin jo vuosi sitten, ennen niitä yhtiä valmistujaisia. Little did I know.
Vasta tänä vuonna huomasin, että äitienpäivää edeltää lapsettomien lauantai. Apua. Lapsettomien lauantai on nyt virallisesti meidän päivämme!
Emme me voi olla virallisesti lapsettomia. Me. Lapsettomien lauantai kuuluu joillekin muille ihmisille, mystiselle ihmisryhmälle nimeltä lapsettomat.
Me olemme odottaneet innoissamme, että mekin pääsemme viettämään isänpäivää, äitienpäivää, perhejoulua. Emme vieläkään ole kelvollisia viettämään niitä, ja nyt on ilmennyt, että meille on tällainen never-heard-säälipäivä olemassa. Tai ketkä sitä edes viettävät?
Meillä taitaa olla pääsylippu, jota ei voi jättää käyttämättä. Yritystä on reilusti yli vuosi takana ja olemme virallisesti aloittaneet lapsettomuushoidot.
Lapseton pariskunta. Tahattomasti lapseton.
Emmehän me ole lapsettomia, sillä eihän meissä ole mitään tiedossa olevaa vikaa. Meillä nyt vaan on joku pieni hidaste tässä hommassa, mutta lapsettomia, ei.
Ei, ei.