Jos kaikenlaisia kiusallisia lapsiperhetilaisuuksia ei lasketa, niin pahimpana lapsen kaipuu tuntuu viikonloppuisin.

Esimerkiksi lauantaiaamuisin, kun olemme jo paistaneet croissantit, katsoneet pari jaksoa lempisarjaamme ja on aika vaihtaa vaatteet ja päättää mitä me päivän oikein puuhaamme. Silloin tuntuu tyhjältä.

Silloin kaikki meidän keksimämme ohjelma tuntuu jotenkin merkityksettömältä.

Siis siinä aamulla on kyllä ihanaa halia ja kuherrella aivan rauhassa, naurattaa toinen toistamme ja juoda viltin alla kolme mukillista kahvia, mutta tyhjyys iskee sen aikaan pysähtyneen ihanuuden jälkeen.

Silloin ajattelen, kuinka lapset rytmittäisivät elämäämme.

Jos meillä olisi lapsi, niin… Niin meillä olisi jo ihan selvä suunnitelma, että mitä me teemme pari tuntia, mitä sitten syödään lounaaksi, otetaanko sitten päikkärit ja mitä kaupasta haetaan, ja mitä lie kaikkea.

Jos meillä olisi lapsi, niin emme haahuilisi välillä pyjamissa puolille päivin, vaan se pikkiriikkinen elämämme valo olisi raamittanut viikonloppumme. Kyllä me nytkin teemme viikonloppuisin kaikenlaista mukavaa ja hyödyllistä, mutta se vaihtoehtojen määrä ei tunnu enää mitenkään ylelliseltä.

Jos meillä olisi lapsi, niin me olisimme päättäneet heti, mitä liikuntaa tänään harrastetaan ja menisimme kai ajaksi X ulos vaikka siellä tihkuisikin vähän vettä.

Jos sataisi kamalasti vettä, ehkä leipoisimme yhdessä pullaa, ja voisimme pyytää naapurin lapsiperheen kahville. Nyt emme juuri tapaa heitä, sillä lapsiperheeseen tutustuminen on aika haastavaa.

(Ja sitäpaitsi, aina kun kutsumme heidät, he toivovat pitkää iltaa viinin kera sillä me olemme varmaan heidän ainoat lapsettomat tuttunsa, ja me emme kerta kaikkiaan jaksa sellaista kovin usein. Kahvittelu olisi mukava lisä tutustumisvalikoimaan.)

Jos meillä olisi lapsi, tekisimme ehkä retken jonnekin laavulle tai vaikka lakaisisimmekin etupihaa kuten nyt, siinä olisi mukana maailman suloisin apuri. Jos meillä olisi lapsi, olisimme ehkä pyytäneet vanhempani syömään ja sitten vahtimaan lastamme hetkeksi, jotta pääsemme yhdessä lenkille, ja se olisi I-HA-NA yhteinen hetki.

Joo, on typerää haikailla sellaisen perään – nythän me voimme tehdä niin ihan niin useasti kuin haluamme. Mutta kun… nyt me voimme tehdä niin ihan liian useasti.

Jos meillä olisi lapsi, viikonlopusta saattaisi jäädä mieleen ensimmäiset askeleet, ensimmäiset kepposet, rajaton onni pizzataikinan hämmentämisestä tai vaikka sen pienen, maailman rakkaimman ja ärsyttävimmän olennon maailman suloisin tuhina.

Onhan meillä ihanaa nytkin, mutta.

Mieheni lähti pitkästä aikaa työmatkalle. Minä nautin ylhäisestä yksinäisyydestäni: kuuntelin musiikkia niin, että se kuuluu läpi talon, söin tattirisottoa, sillä mieheni ei pidä siitä, varasin illaksi kahvakuulatunnin ja laskeskelin, kuinka monta jaksoa Karppia ehtisin katsoa ja minkälaisen kasvonaamion tekisin, ennen kuin on käytävä nukkumaan.

Ennen tuntia pengoin kylppäristämme kynsilakkaa, sellaista täydellisen roosaa, jota kuningatar Elizabeth käyttää. En löytänyt lakkaa, mutta löysin laatikon pohjalta raskaustestiliuskan. Liuskan, jossa on kaksi viivaa.

Vieläkin, kuukausien jälkeen, siinä oli kaksi viivaa. Pitikin mennä tekemään näitä silloin niin hirveästi, että niitä varmaan putkahtelee silmiini vielä paljon, paljon myöhemminkin.

En uskaltanut jäädä tuijottamaan, vaan heitin liuskan äkkiä roskiin. Joo-o, minun kropastani ei ollut tuohon hommaan, mutta kahvakuulaan siitä ainakin on. Siloitin ponnarini ja niin tämä boss bitch lähti salia kohti.

Matkalla ystäväni Anni tiedusteli hoitokuulumisiamme. Viime aikoina olen vastannut ystävieni kyselyihin lähinnä työkuulumisilla, sillä niistä on helppoa kertoa, mutta minulle tulikin tosi hyvä mieli siitä, että hän kysyi nimenomaan lapsettomuuskuulumisia.

Minulle tekee näköjään ihan hyvää tällä tavalla pakosti pysähtyä ajattelemaan asiaa. Voisin aivan hyvin vastata lyhyesti, ettei siinä ole juuri nyt päivitettävää, mutta joka kerta yllätän itseni ja kuulen vastaavani jotain pidemmän kaavan mukaista. Kai siitä sitten haluaa kuitenkin kertoa kaikenlaista.

Sitten hymyilin kahvakuulahyllyn äärellä uudelle, minua vähän nuoremmalle tytölle, mutta hän ei hymyillyt takaisin, ja minä mietin, että ehkä hän ei nuoremmuuttaan ole vielä kohdannut kaikenlaisia elämän realiteetteja ja eikä siksi näe tarpeelliseksi käyttäytyä helposti lähestyttävällä tavalla.

Tai sitten hän kaipaisi omaan elämäänsä Annia.

Hikoilin kuulien kanssa itseni näännyksiin. Olen monesti pitänyt hauistani liian skrodena, toivonut sen olevan siro ja tyttömäinen, mutta nyt ihailin sitä ohimennen pukkarin peilistä ja totesin sen olevan aika täydellinen.

Miksi olla siro, kun voi olla vahva! Lisääntymiskykyinen olisin toki myös mielelläni, mutta tänään en jäänyt miettimään sen mahdollista syy-yhteyttä äijämäiseen hauikseeni.

Vaihdoin Karpin sittenkin Areenasta löytyvään Kun haikara lentää ohi-sarjaan, ja jo ennen ensimmäisen jakson loppua tajusin syöneeni puoli pakettia jäätelöä liikuttumisen lomassa. No, mitä pienistä, eikös sitä sanota että keholleen pitää olla armollinen, ajattelin.

Lopulta en kestänyt katsoa useampaa jaksoa, koska yhdestäkin tuli niin hirveästi ajateltavaa ja surettavaa, että välillä oli pakko painaa pausea.

Tarkoitus on elää ja kerran kuolla, henkeen kaikki vetää ja sormet nuolla, tehdä jotain hyvää kun voi, oi, sehän menee kiertoon, päässäni soi, ja nukahdin salamannopeasti. Jonna Tervomaan Minä toivon on mun uusi voimabiisi.

Toivon taivaan täydeltä satavan, koko pitkää sinfoniaa.

P.S. Seuraa mua myös instagramissa @nayttaaoikeinhyvalta.