En ole aikoihin uppoutunut tissieni hieromiseen näin antaumuksella, näin useasti. Eivät ne yhtään kipeät ole, ja siinä se ongelma juuri onkin.

Mieheni kysyy noin kymmenen kertaa päivässä, onko minulla mitään tuntemuksia. No ei ole, ei. Välillä vähän tuntuu alavatsassa oudolta, mutta sellaistahan se naisen elämä on aina. Outoja tuntemuksia silloin tällöin.

Keksin, että neuvolakontaktia välttääkseni voisin tehdä uuden digitestin ja katsoa, ovatko arvioviikot vaihtuneet. Sitten kuvittelin tilanteen, että se näyttää sittenkin vielä samoja viikkoja, ja nöyrryin soittamaan neuvolaan saadakseni verikoelähetteen. Suuripiirteinen arvio ei nyt riitä, minä haluan laboratoriotasoista, täsmällistä dataa, jotta tämä jossittelu vähenee edes hitusen.

Lounastaukoni venyy taas jonottaessani puhelimessa. Mietin, onkohan maanantaipäivä erityisen huono aika soittaa, koska niin moni ehtii tehdä positiivisen testin viikonlopun aikana.

Tajuan, etten tiedä, minkä muun takia neuvolaan soitellaan. Mutta näyttää noita soittajia riittävän.

Vihdoin minun vuoroni koittaa.

Mä olen tehnyt positiivisen raskaustestin, ja… mua neuvottiin olemaan teihin yhteydessä.

No niin. Hänen äänensä on niin kovin lämmin. Olikos se, hmm, positiivinen uutinen?

Missä ihmeen koulussa tuollainen puhetapa opetetaan? Voisin helposti kuvitella kertovani hänelle abortista, keskenmenosta, murhasta, ihan mistä tahansa, jo tämän kymmenien sekuntien juttelemisen jälkeen.

Joo, hyvinkin, ollaan itse asiassa oltu lapsettomuushoidoissa, vastaan.

Vai niin! Oikein paljon onnea. Ihana juttu.

Kiitos.

Tämähän menee paljon helpommin kuin kuvittelin. Ajattelin varmaan, että lapsettomat neuvolaan soittajat ovat jotenkin harvassa.

Jotenkin pelkäsin, että minut upotetaan heti mammaskeneen ja minulle varataan varmuuden vuoksi tsiljoona ultraa koska neuvola on kiireinen ja ajat täytyy varata hirveän hyvissä ajoin, ja sitten minun on kamalaa joutua perumaan ne kaikki koska ehdin nähdä vilaukselta, minkälaista elämä tässä himoitussa yksityisklubissa oikein on.

Niin… Mulla on siis jo varattu aika varhaisultraan parin viikon päähän, mutta haluaisin nyt kuitenkin käydä sitä ennen verikokeessa.

Aivan. Sitä on varmaan vähän vaikea uskoa.

Joo, on. Onhan sitä aika kauan jo odotettu.

Mä en itse asiassa aikonut olla teihin vielä pitkään aikaan yhteydessä, mutta sinne labraan tarvitsee varmaan lähetteen.

Niin, varmasti sitä haluaa sitten olla ihan varma ennen kuin suunnittelee pidemmälle.

Mä teen sulle tässä samalla sen lähetteen. Onko sulla se labran ajanvarausnumero? 

Kiva, kiitos. Joo, on mulla. Tuttu paikka, kun on tullut tässä sattuneesta syystä käytyä siellä aika tiuhaan.

Niin tietysti. Sieltä tulee onneksi nämä vastaukset nopeasti.

Käyt siellä, ja sitten puolen päivän päästä voit jo soittaa meille, niin katsotaan mitä se näytti. Mietitään sitten vasta sitä jatkoa ihan rauhassa.

Ei enää yhtään ärsytä yli puolen tunnin puhelinjonotus.

Yksi merkittävimpiä selviytymisstrategioitani lapsettomuuden saralla on ollut sellainen vakaa uskomus, että jos kerta meidän osamme on kärsiä tällainen sirkus ja jos joskus sitten saamme lapsen, niin varmasti raskaus ja kaikki sen jälkeen tulevat asiat menevät äärimmäisen helposti.

Mielessäni meillä on ollut tasan kaksi vaihtoehtoista tarinaa. A) kärsimme kaikenlaiset lapsettomuushoidot, tulen raskaaksi ja kaikki menee täydellisesti tai B) kärsimme kaikenlaiset lapsettomuushoidot mutta emme koskaan saa lasta. Olen vuoroin yrittänyt sopeutua molempiin vaihtoehtoihin.

Olen tsempannut itseäni kaiken maailman piikkien äärellä ajattelemalla, että nyt vaan kiltisti kärsin ja suoritan tämän [lapsettomuushoito]homman pois alta hammasta purren, niin loppu sujuu kuin tanssi.

Niin on ollut helppoa ajatella. Kaiken maailman ronkkimiset ovat olleet helpommin siedettävissä, kun olen kuvitellut ne määrämittaisiksi.

Siksi minua suorastaan loukkasi, kun äitini muistutti keskenmenoriskistä, kun keväällä kerroin hänelle lapsettomuudestamme. Olin juuri kertonut, etten varmaan koskaan tule raskaaksi, ja äiti sanoi kohta, että niin ja ainahan voi sitten tulla keskenmeno ja sehän voi olla periytyvää.

Minua niin ärsytti. Niin, niin, ärsytti.

Hän tarkoitti hyvää, kyllä, mutta minun skenaarioissani oli tasan yksi huoli: ikuinen lapsettomuus. Minähän olisin tullut hulluksi, jos vielä kaiken lisäksi olisin murehtinut sitä, ettei kaikki menekään hyvin siinäkään tapauksessa, että onnistun tulemaan raskaaksi.

Olin siis kuvitellut, että ajanlaskuni tulee jakaantumaan aikaan ennen ja jälkeen positiivisen testin. Selvästikään niin ei tapahtunut.

Suurimmaksi osaksi se on varmasti vuosikausien epäonnistumisen aiheuttamaa pessimismiä. En minä halua murehtia mitään etukäteen, edes keskenmenoriskiä, mutta… mutta kun ei tähän asioiden sujumiseen vaan voi luottaa!!

Huomaan esimerkiksi säästeleväni menkkapikkareita, ettei niistä kaikki ole pyykissä kun hetki koittaa.

Olen jopa harkinnut sinne pelkäämääni neuvolaan soittamista, jotta saisin lähetteen verikokeeseen ja varmistuksen sille, onko hcg noussut riittävästi.

Nipistelen ja tuijottelen nännejäni niin useasti, että kohta ne varmaan kipeytyvät tästä jatkuvasta tutkimisesta.

Vatsaani vihlaisee menkkamaisesti aina, kun uskallan ajatella jotain onnistuneeseen lapsenhankintaan liittyvää, ja tarkastan joka päivä, onko minulla varmasti käsilaukussani tänäänkin särkylääkkeitä ja tamponeja.

Toinen selviytymisstrategiani on muuten ollut muistuttaa itseäni varsinkin aina menkkojen alkaessa siitä, miten onnekas olen siinä mielessä, etten ole koskaan esimerkiksi saanut keskenmenoa.

En osaa edes kuvitella, kuinka hirveää sellainen olisi.