Tajusin, miksi oman äidin kyselyt lapsettomuudesta ovat niin uskomattoman ärsyttäviä, vaikka ystäville puhun asiasta mielelläni. Puhuimme puhelimessa kun äidiltäni oli mennyt nilkka.

No mites se sun jalka nyt jaksaa?

Ihan ookoo, siinä se mukana kulkee. On siinä murtuma mutta ei sitä kipsata.

Aha, okei. No toivottavasti paranee nopeaan.

Niin. Pitäähän sitä nyt käydä vielä aika monesti näyttämässä.

Tulee tuo sairaala tutuksi. Aika pitkään sai odotella sitä röntgeniä. 

Joo… No aika nopeaan se varmaan paranee. Onneksi ei tarvinnut leikkausta.

No joo.

Jotenkin kuulen äitini äänestä, että kohta seuraa kiusallisuuksia. Sairaala aihepiirinä on vaarallisen lähellä välttelemääni aihetta.

Hän on ihan liian utelias, ja tiedän, että hän on yrittänyt keksiä muka-luonnollisia aasinsiltoja hoidoista tiedustelemiseksi jo tuhat kertaa aiemminkin.

Kerran hän jopa tarjoutui tuomaan ovellemme siivottuja mansikoita (which never happens), koska oli kuullut kautta rantain, että olen menossa sinä päivänä poliklinikalle, mutta ei kehdannut kertoa kuulleensa siitä muualta. Ja kappas vain, juuri sinä päivänä minä olinkin muualla, ai jahas, oletko sinä SIELLÄ HELSINGISSÄ!

Kylläpä satuit arvaamaan, jännä.

Ei hän ole niin tunkeileva, että esittäisi kourallista kysymyksiä, mutta minuahan ärsyttää jo hyvää [lapsettomuushoito]reissua-viestitkin, kun ne tulevat häneltä siten, etten itse ole ottanut asiaa puheeksi.

Vastaa siinä sitten siten, ettet ole törkeä, mutta katkaiset kaiken kyselemisen kerrasta.

Jään miettimään, mihin puheenaiheeseen vaihdan jotta kyselyltä varmasti vältytään, mutta myöhästyn. Ja toisaalta hän on niin sitkeän utelias, että varmasti kysyisi uudestaan, suoraan, jos ei muu auta.

No mites sulla on mennyt siellä Helsingissä?

Novvvv*ttu! Korvistani nousee heti savua. Miksi tämä on näin uskomattoman ärsyttävää?

Keskitän jäätävän katseeni olohuoneemme viattomaan lyyraviikunaan. Minä olen nähnyt tämän tulevan, miettinyt vuorosanani tarkasti etukäteen.

No siinähän se, saan sanottua tiuskaisematta, vaikkakin kireästi.

Mä raportoin sitten kun on raportoitavaa, jatkan painokkaasti.

JES! Hyvä minä! Hiljensin äidin ystävällisesti, mutta napakasti. Ansaitsen tänään vähintään shampanjaa. En edes tiuskinut. Silmieni pyöräytyksen ehkä kyllä havaitsi puhelimen välitykselläkin, mutta se sallittakoon.

Nyt kun kirjoitan tuon mustaa valkoiselle, niin joo, kyllä, olen naurettavan epäkypsä kolmekymppinen, kun ei-tiuskiminen äidille on näin suuri saavutus.

Avaan suuni jatkaakseni aivan toisesta aiheesta, mutta hän ehtii ensin. Mehustelin nokkelaa vastaustani sekunnin liian pitkään.

No kerro nyt edes että monta kertaa sä olet käynyt siellä?

J*malauta!!!!!! Tässä se ongelman ydin on.

Mun ystävät ei ikinä, IKINÄ, utelisi asiasta, jos vastaisin, että kyllä mä sitten kerron kun haluan kertoa.

Tai, jos kysyisivätkin, niin se olisi ennemminkin ”mä pelkään kohtaavani saman asian joten haluaisin tietää minkälaista se oli”-äänensävyä, eikä ”mä olen niin utelias että haluan tietää mitä SULLE on tehty ja mitä SULLE tehdään vaikka juuri sanoitkin ettet halua raportoida”.

Mutta äiti se vaan kehtaa.

Aloitin kaikenlaisten raskaus- ja lapsettomuusblogien lukemisen suurin piirtein silloin, kun hääpäivämme oli lyöty lukkoon. Luin niitä tietenkin salaa, sillä koko ajatus perheenlisäyksestä oli kutkuttava, ja halusin totutella siihen rauhassa.

Blogeista, ja internetin faktapohjaisemmista syövereistä, opin tietenkin mielettömästi koko skenestä. Hiljalleen aloin ymmärtää kaikenlaista slangia, jota mieheni ei ymmärrä vielä tänä päivänäkään.

Hänen vastaava harrastuksensa oli rakennusskene, josta myöskin löytyy netistä ääretön määrä tietoa, ja johon minun mielenkiintoni ei riittänyt syventyä vastaavalla tavalla. Kliseisen luonnollista, että hän oli päävastuussa tämän tiimin raksaprojektista ja minä lapsettomuudesta, vaikka molemmat ovatkin osallisia molemmissa.

Minusta oli kamalaa, ahdistavaa, että faktapohjaiset lähteet eivät osanneet juurikaan kertoa ennusteita meidän tilanteestamme.

Minusta oli todella masentavaa, että 80% pareista tulee raskaaksi vuoden sisällä, ja toisen vuoden sisällä ilman hoitoja vielä jäljellä olevistakin puolet, ja me olimme tässä 10% vähemmistössä, jonka prosenteista olisi pitänyt ottaa selvää monimutkaisesta lapsettomuusviidakosta.

Hoidoista kerrotut onnistumisprosentit puolestaan alkoivat ahdistaa siksi, että meistä ei löytynyt mitään vikaa. Järkeilin, että jos hoidoissa onnistuu vaikka 50% pareista, niin siinähän on mukana myös ne, jolla on vaikkapa ovulaatiohäiriö, joka on selkeästi korjattavissa. Tästä johtuen meidän marginaalimme, ja samalla minun uskoni, pieneni tilastollisten nyanssien kokoluokkaan.

Etenkin blogit avasivat silmiäni lapsettomuuden saralla, sillä niistä luetut tarinat lievittivät omaa tietämättömyyden tuskaani. Yhtäkkiä sain tietooni kaikenlaisia tarinoita – onnistumisia, epäonnistumisia, lisää onnistumisia, ja etenkin kertomuksia juuri sellaisista ajatuksista, joita olin jo pyöritellyt omassa päässäni pitkään.

”Rankat lapsettomuushoidot”, joihin joutumista pelkäsin kuin ruttoa, alkoivat hiljalleen saada blogien kautta inhimillisiä kuvauksia.

Inhimilliset kuvaukset toki värittivät mielikuvaani tästä mystisestä maailmasta, josta aiemmin olin lukenut vain kliinisiä kuvauksia, mutta ennen kaikkea niistä suurin osa tuntui olevan kirjaimellisesti rankkoja kokemuksia.

En siis nyt tarkoita, että ”värikynä” olisi kertomuksen liioittelua kalajuttujen tapaan, vaan ne antoivat mielikuviini kerroksia. Ne kertoivat, millaista hoidot ovat käytännössä olleet.

Minun henkisessä valmistautumisessani oli tärkeää kuulla, että tutkimushuoneen yhteydessä on yleensä vessa ja sen pyyhkeet on tarkoitettu sekä itsensä peittämisen että putsaamisen välineiksi, ja että ovulaatiotestejä voi tilata netistä kätevästi kotiin.

Kaikessa rankkuudessaan löytämäni kertomukset myös keskittyivät aika pitkälti fyysisiin oireisiin, mikä toki on ymmärrettävää, kun suurin osa löytämistäni kirjoittajista koki hoidot fyysisesti vaikeiksi. Minä, selittämättömästi lapseton ja siten fyysisesti kovin hyvävointinen, olisin kaivannut ennemmin muiden hulluja ajatuksia tietooni. Siis sellaisia, joita päädyin itse kirjoittamaan tänne vajaa vuosi sitten.

Ja onneksi päädyin – tämä blogi on ollut niin paljon parempaa terapiaa, kuin päiväkirjaraapusteluni ikinä olisivat voineet olla.

Olen saanut hirveästi vertaistukea ja ihania viestejä, sydämellisiä tsemppejä tämän värikkään vuoden eri vaiheissa. Varsinkin nyt tästä viimeisimmästä käänteestä, vaikka täytyy sanoa, että kaikista suurin merkitys saamillani viesteillä on ollut kaikenlaisissa epätoivoisissa aallonpohjissa.

Tällä hetkellä onnitteluista kiittäminen tuntuu siltä, että minua erehdytään luulemaan lentokentällä joksikin olympiavoittajaksi. Kiittelen vaan pokkana enkä korjaa väärinkäsitystä.

Vuosien saatossa poistin blogeja seurannastani sitä mukaa, kun he raskautuivat. Tai no, osa jäi, riippui kai senhetkisestä omasta mielentilastani, kuinka nopea sormieni unfollausliike oli.

Minua ei jaksanut, eikä jaksa itse asiassa vieläkään, kiinnostaa raskausoireet minuuttien tarkkuudella, ei ultrien millintarkat kuvat selostuksineen. Ei soseet, ei tarvikkeet, ei neuvolat. Kaikki on vieläkin väärää skeneä minulle.

Minä aion edelleen jatkaa kirjoittamista tänne lapsettomuudesta. En usko, että saan lapsettomuuslasejani päästäni pois koskaan. En usko, että edes mahdollinen synnytys toimii laserleikkauksen kaltaisena parantavana toimenpiteenä lapsettomuuteen.

Ja, niin – suvussani on jonkin verran keskenmenoja, joten voi hyvinkin olla, että palaamme vielä takaisin lähtöruutuun. Vaikka en palaisikaan (sormet ristissä), aion jatkaa myös kertomista alkutaipaleemme käänteistä.

Toivottavasti just sä saat täältä jatkossakin sellaista vertaistukea ja toivoa, jota mä olen saanut! <3

Ja tiedoksi sulle, joka pelkäät tulevaa, että lapsettomuushoitojen rankin osa voi olla se henkinen puoli.