Hei, olet soittanut soten poliklinikoille. Puhelinpalvelumme on juuri nyt ruuhkautunut. Vastaamme mahdollisimman pian. Voit jonottaa tai jättää meille soittopyynnön osoitteessa…

Miksi näitä robotteja ei voi laittaa mutelle? Odotan kuitenkin kärsivällisesti puhelin korvallani, sillä vetkuttelu poissa työpisteeltä on paljon huomaamattomampaa kuin puhelimeen vastaaminen yllättäen kesken jonkun iltapäivän palavereista.

Mieheni ihmetteli, miten voin soittaa polille salaa kesken työpäivän.

Minä ihmettelin häntä kovemmin, että eikö hän todella ole näiden vuosien aikana kertaakaan kuunnellut valitusvirttäni siitä, miten s**tanan vaikeaa on soitto toisensa jälkeen jonottaa puhelinpalvelussa jopa 45 minuuttia kesken työpäivän siten, ettei kukaan kuule puheluasi.

Olen siis soittanut tänne sata kertaa ja silti edelleen pelkään, että sekoan sanoissani kun robotti vihdoin vaihtuu oikeaan ihmiseen.

Asiani on jälleen hyvinkin yksinkertainen, mutta sanat tuntuvat suussani suurin piirtein yhtä vaikeilta kuin saman asian esittäminen alkeellisella tankero-ranskallani.

Mä olen ollut IVF-hoidossa ja nyt näyttää siltä, että… että se toinen siirto…

… öö, onnistui, niin mun pitäisi varata kuulemma teille varhaisultra.

Olin miettinyt, voiko näin sanoa, vai kuulostaako se liian välinpitämättömältä. Mutta enhän minä voi sanoa olevani raskaana. En vaan voi.

Ahaa, vai niin! Sepä on kiva kuulla! Tottakai. Antaisitko sun sosiaaliturvatunnuksen.

Olen salaa tyytyväinen, ettei hän kirjaimellisesti onnittele, sillä en usko, että osaisin vastata kiitos, kuten normaalit ihmiset tässä tilanteessa vastaisivat. Siis siksi, että en todellakaan voi uskoa, että olen raskaana kunnes toisin todistetaan, saati uskoa aidosti, että tämä tilanne kestäisi kovin pitkään.

Siihen ultraanhan on mielettömän pitkä aika. Kaikki ehtii romuttua totaalisesti ennen sitä.

Olen kuvitellut meidät yhdessä ultraan pillittämään miljoona kertaa. Lupaan itselleni, että jos siellä vielä vakuutetaan, että minä olen siunatussa tilassa, niin kai minä itsekin alan siihen uskoa.

Neuvolaan en ainakaan ole yhteydessä vielä pitkään aikaan. Olisipa hirveää joutua soittamaan kahteen paikkaan ja peruuttaa kaikki.

Joo, he neuvoi varaamaan sen ajan kolmen viikon päähän tiistaille ja silloin on kuulemma 7+4.

Enhän mä sitä siis itse osaisi todellakaan laskea, he lähetti sieltä siis viestin, yritän keventää.

Sille päivälle on tarjolla tasan yksi aika ja se sattuu mieheltä selvittämääni aikatauluun. Täytyy varmaan tehdä lotto.

Kotimatkalla haen postista vasta pari päivää sitten tilaamani mininahkahameen. Se istuu todella hyvin, tuntuu mukavalta päällä ja sopii jopa insinöörityönkuvaani pehmeiden neuleiden kanssa. Se on nappiostos ja sitä sovittaessani vieraannun uudesta statuksestani entisestään.

Joku muu, ei-tahattomasti-lapseton, olisi varmaan tilannut tällaisessa elämäntilanteessa esimerkiksi niitä käytännöllisiä, merinovillaisia aluspaitoja, joita minä harkitsin vain sadasosasekunnin ennen kuin päädyin lyömään rahaani kii tällaiseen.

Lapsiprojektin alussa tein raskaustestejä vain silloin, kun menkat olivat aivan varmasti myöhässä. Halusin tehdä testihetkestä enemmin yhteisen, joten jätin liuskan aina pöydälle ja mieheni kertoi tuloksen minulle.

Näin tehtiin noin kolme vuotta, joka tarkoitti ehkä pariakymmentä testiä. Noin kaksikymmentä kertaa menkat olivat myöhässä, ja/tai minulla oli sellaisia oireita tai kekkereitä, että testi piti tehdä.

Joka ikinen niistä testeistä oli tietysti negatiivinen. Olihan se, että mieheni kertoo positiivisesta tuloksesta minulle, tietysti aivan liian naiivi, sinisilmäinen ja romanttinen ajatus toteutuakseen tosielämässä.

Tosiaan, noin kolmessa vuodessa epätoivo kasvoi niin suureksi että hylkäsin tämän tavan.

Toisen alkionsiirron virallista testipäivää edeltävänä yönä en juuri saanut nukutuksi. En ollut tajunnut, että jännitin sitä aivan mielettömästi ennakkotesteistäni huolimatta.

Heräsin ennen kelloa, lähes kolmekymppiset hartiani aivan kamalan jumissa siitä yönmittaisesta levottomasta pyörimisestä, ja menin tekemään digitaalisen testin. Jätin sen tekeytymään mieheni yöpöydälle ja kaivauduin takaisin peiton alle.

Mies selvästikin sai nukuttua minua paremmin, sillä herättämisessä oli työtä.

Minusta hänen typerät vastauksensa kyllä vaikuttivat siltä, että hän teeskentelee olevansa vielä unessa, varmaan siksi että se testi on sun pöydällä, katso se tulos, se on valmis sitten kun se ei enää vilku kuulosti niin absurdilta ja jännittävältä lauseelta meidän parisuhteessamme.

No, katso jo, hoputin.

Pregnant 2-3 siinä lukee, hän sanoi, edelleen mukamas unisena. Hän painoi päänsä takaisin tyynyyn.

Hän tekee tuota aina, kun vastassa on joku jännittävä hetki, synttärilahjan avaaminen tai joku sellainen. Teeskentelee unista tai teeskentelee yksinkertaista.

Niin, katsoin häntä kysyvästi. Mitähän sä luulet että se voisi tarkoittaa.

En mä tiedä…

Hänen bluffinsa petti – hän unohti siristellä silmiään unenomaisesti ja näytti ennemminkin luolasta kurkistavalta uteliaalta ketulta, kuin aamu-uniselta äijältä. (Huom. kyllä hän aivan tuhatprosenttisen varmasti tietää, mitä pregnant tarkoittaa.)

Hänen kasvonsa kirkastuivat. Oletko sä nyt raskaana?

No…

Niinhän se… periaatteessa sanoo.

Oho. Hymyilemme toisillemme varovaisesti.

Näinköhän oikeasti.

Näinköhän. 

Onko sulla mitään oireita?

Ei.

Miten niin ei? 

No… ei vaan ole. 

Eikö pitäisi olla? Pitääköhän toi testi paikkansa?

No… Ei kai niitä välttämättä ole.

Tai sitten se arvo ei ole siltikään tarpeeksi korkea niin kuin silloin viimeksi.

Ehkä mä joudun käymään verikokeessa taas varmistamassa.

Tämä on todella outoa.

Olin kuvitellut, että elämämme jakaantuu selkeästi aikaan ennen ja jälkeen positiivisen raskaustestin, mutta nyt en uskalla hetkeäkään ajatella, että hcg nousisi aivan normaalisti.

Todisteiden valossa olen raskaana, mutta mikään, yhtään mikään, ei ole muuttunut. Ajattelen itsekseni, että nyt minä tosiaan olen raskaana, kunnes toisin todistetaan. Tämä on käsittämätöntä.

Mies tivaa minun tuntemuksiani monesti päivässä, eikä ei tunnu miltään vastaukseni tyydytä meitä kumpaakaan. Hän jopa kysyy, olenko tehnyt ”sitä oikeaa” testiä, tarkoittaen liuskatestiä.

Tietysti olen – viiva on vieläkin vähän haalea, ja ramppaan edelleen aivan liian tiuhaan vessassa siksi, että pelkään värimuutosta.

Kunpa tissini olisivat kipeät.