Olen taas tehnyt aivan liian monta, aivan liian aikaista raskaustestiä. 

Järkeilin, että negatiivisesta testistä en pahoita kuitenkaan mieltäni, koska varsinaiseen testipäivään on vielä pitkä aika, ja kahdesta haaleastakin viivasta saisin vähän lisää uskoa tämän touhun onnistumiseen.

Kun tulin ensimmäistä kertaa elämässäni raskaaksi, kiinnittymiskipu oli aivan kamala kärsimysnäytelmä. (Joo, se saattoi olla ihan mitä tahansa muutakin kipua, en minä tiedä, mutta ajoitukseltaan se voisi oikein hyvin liittyä kiinnittymiseen.)

Tällä kertaa sellaista ei ole tullut, enkä osaa päättää, pidänkö sitä hyvänä vai huonona merkkinä. Joo, viimeksi sain kyllä ensimmäistä kertaa koskaan raskaustestiin kaksi viivantekelettä, mutta lyhyeksihän se ilo jäi.

Niin, tai enhän minä uskaltanut siitä juuri lainkaan iloita. Jotenkin aavistin, että kaikki se hypetys on turhaa.

Ajattelin, että jos olisin raskaana, niin kyllä minä sen aavistaisin, edes jossain määrin. Kai minulla olisi ollut edes hitusen sellainen olo.

Ja samaa mietin nytkin – ei oireen oiretta. Ei minkäänlaista taianomaista tunnetta. Jonkinlainen pysyvä menkkajomotus, joka on tainnut olla aina, kun olen käyttänyt lugesteronia.

Olen tehnyt testejä taas salaa, sillä minuahan on erikseen kielletty testaamasta vielä. Näin aikaisin tehdyt testit eivät mielestäni voi kertoa vielä mitään riemuitsemisen, jos ei masentumisenkaan, arvoista, ja mieheni on vahvasti jalat ilmassa-tyyppiä.

Sain, kuin sainkin, elämäni toisen haalean positiivisen raskaustestin aikaiseksi. En ole varma, näkisikö tätä lähes olematonta toista viivaa kukaan muu kuin minä, mutta en uskalla näyttää tikkua miehelleni edellä mainitusta syystä.

Enhän minä tietenkään halua jättää häntä tämän ulkopuolelle. Enhän minä tietenkään halua riistää häneltä iloisia uutisia.

Mutta…

En minä halua täyttää omaa vallihautaani sekä krokotiileilla että piraijoilla, kun tiedän, että viikon päästä saatan hyvinkin joutua uimaan sen lävitse itse.

Mieheni tuskin malttaisi olla kertomatta asiasta välittömästi jollekulle, ja minä puolestani odottaisin aivan kauhuissani virallista testipäivää, sillä sitä ennenhän voi tapahtua ihan mitä tahansa! Ihan. Mitä. Tahansa.

Vaikka hän malttaisi olla jakamatta tietoa eteenpäin, mahdollisista huonoista uutisista tulisi silti aivan hirveän raastava koettelemus meille molemmille.

Jos uskoisin itse, että nyt tämä maaginen hetki on koittanut ja minä vihdoin olen oikeasti raskaana!!!, niin tekisin kaapista kalliin Clearbluen digitaalisen testin, jonka tekstin näkee kiistatta kuka tahansa. Tarkastin jopa heidän nettisivuiltaan, että sellaisen olisi voinut jo tehdä.

Mutta, ihan yhtä haalean epävarma tuloshan sekin olisi: se vaan kertoisi saman asian tekstin muodossa. Se vaan kertoisi täsmälleen saman hormonipitoisuuden julistuksenomaisena totuutena.

Piilotin sitten sen tehdyn liuskatestinkin huolellisesti roskikseen.

Tarkemmin ajateltuna, olisi hirveää, kun puikko ilmoittaisi raskaana gravid 1-2 viikkoa. Se olisi aivan eri asia kuin se, että liuskassa näkyy vaaleaa vaaleampi viiva.

Liuska on tieteellinen testi, jota ei olisi vielä pitänyt tehdä, joten siitä ei todellakaan uskalla vielä iloita. Se kertoo korkeintaan sen, että viikon päästä me saatamme ehkä saada hyviä uutisia. Se on tarkoitettu luettavaksi valistuneelle lukijalle.

Puikon raskaana-teksti puolestaan on kuin tilaus- ja toimitusvahvistus vauvasta. Ei siinä lue pidätämme oikeuden muutoksiin.

Jos superluotettava-hyperherkkä puikko sanoo raskaana, niin silloin olen raskaana. Kun liuskassa on haalea viiva, minä saatan ehkä hyvällä tuurilla olla raskaana viikon päästä virallisena testipäivänä.

Minulle selittämätön lapsettomuus on sitä, että tasapainoilen loputtomasti välinpitämättömyyden ja ylisuorittamisen välillä. 

Tärkein ohjenuora lapsettomalle tuntuu nimittäin olevan se, ettei koko elämää saa keskittää lapsenhankinnan ympärille. Täytyy olla jokseenkin välinpitämätön.

Heti seuraavaksi tärkein ohje on puolestaan se, että koko elämäntapa täytyy mukauttaa siten, että se tukee raskautumista. Yritä siinä sitten unohtaa lapsenhankinta, kun vuosikausiin ei saisi santsata kahvia, vähintäänkin ajokunnossa olisi hyvä olla kaikissa pirskeissä, ja vitamiineja nyt ainakin täytyy popsia ihan yhtä tunnollisesti kuin aikanaan e-pillereitä.

Ihan kuin noudattaisin jotain loputonta maratonin treeniohjelmaa. On tärkeää toteuttaa asianmukaista juoksuohjelmaa, jotta kunto kehittyy riittävästi, mutta täytyy myös levätä riittävästi oikeina hetkinä, jotten juokse itselleni penikkatautia.

Välillä on kyllä lepopäiviä, mutta lepopäivinäkin seuraava treeni on koko ajan takaraivossa. Niin, ja aina ennen h-hetkeä koko tapahtuma perutaan, ja jatkan samaa taiteilua kehittävän treenin ja riittävän levon välillä.

Yrittämisen alkuvaiheessa tällä kultaisella keskitiellä pysytteleminen oli minulle hyvin suoraviivaista toimintaa.

Elämäntapani olivat jo valmiiksi terveellisiä, ja ajattelin, että ovathan ihmiset kautta aikojen saaneet lapsia vaikka minkälaisissa olosuhteissa, joten turha tässä on alkaa ylisuorittaa. Ainoat konkreettiset muutokset elämässäni olivat foolihappopillerit ja suojaamaton seksi.

Ajan myötä minulle valkeni, kuinka mystistä biologia on edelleen jopa lääketieteen ammattilaisten silmissä, ja aloin kiinnittää huomiota kaikenlaisiin nyansseihin, jotka saattavat ehkä mahdollisesti vaikuttaa asiaan.

Minua ärsyttää aivan suunnattomasti, ettei ole selvää käsikirjaa siitä, mikä kaikki tämän onnistumiseen vaikuttaa. On aivan sama, kuinka tunnollisesti asiaa opiskelee, sillä mikään ei takaa lopputulosta. Kukaan ei voi luvata, miten tässä käy.

Tämä funktio ei ratkea, vaikka keskityn siihen vaihe vaiheelta äärimmäisen huolellisesti. Vaikka teen aivan varmasti, aivan kaiken, juuri niin kuin pitää.

Vai teenkö sittenkään?

Mitä enemmin aihetta tutkin, sitä syvempään suohon uppoan, sillä kaikki asiat nimittäin näyttävät vaikuttavan hormonitoimintaan. Kun diagnoosina on määrittämätön naisen hedelmättömyys, alkaa hiljalleen ajatella, että juuri se santsikahvikupillisen kofeiini saattaakin olla ratkaiseva tekijä minun lapsettomuudessani.

Sitä huomaa lihoneensa viitisen kiloa ja päättää vähentää ruokavaliostaan hiilareita, ja sitten eräänä päivänä havahtuu yhtäkkiä pelkäämään, että tällainen uusi ruokavaliohan voi muuttaa hormonitoimintaani promillen verran ja riskeerata siten koko alkionsiirron, ja ahmaisee heti kahvipöydästä vanhan korvapuustin kiduksiinsa.

Seilaan tätä välinpitämättömyyden ja ylisuorittamisen väliä melko tasaisesti. Välillä lapsettomuus ahdistaa enemmin ja päätän rajoittaa sitä kahvinjuontia, vaihtaa crossfitin joogaan ja tilata netistä uuden säkillisen ovulaatiotestejä, sillä nyt, jos joskus, minun on tehtävä tämän eteen kaikkeni.

Silloin ajattelen, että jos oikeasti haluan lapsen, miksi en ole ollut sataprosenttinen absolutisti koko yritysaikaa? Ehkä munasoluni olisivat merkittävästi parempilaatuisia.

Silloin ajattelen, että jotta oikeasti voisin sanoa antaneeni tämän eteen kaikkeni, kai minä olisin matkustanut kerran viikossa kahden tunnin ajomatkan lapsettomuuteen erikoistuneelle akupunktiohoitajalle.

Onneksi suurimman osan ajasta en vaan kerta kaikkiaan jaksa uhrata lapsettomuudelle ajatuksiani. Silloin huomaan varaavani koronarokotusajan googlaamatta juurikaan sen riskejä, päätän kokeilla sitä uutta ruokavaliota, varaan silmää räpäyttämättä koskimelontareissun ja tissuttelen huoleti kesälomalla viisveisaten siitä, miten tämä voi kypsyviin sukusoluihini vaikuttaa.

Tiedän kyllä, etteivät muutokseni todellakaan ole mitenkään radikaaleja, ja järjellä ajateltuna ne ovatkin aivan yhdentekeviä. Tässä hommassa vaan järki ja tunne sekoittuvat aika vahvasti toisiinsa.