Pahimpia ovat viikonloput
Jos kaikenlaisia kiusallisia lapsiperhetilaisuuksia ei lasketa, niin pahimpana lapsen kaipuu tuntuu viikonloppuisin.
Esimerkiksi lauantaiaamuisin, kun olemme jo paistaneet croissantit, katsoneet pari jaksoa lempisarjaamme ja on aika vaihtaa vaatteet ja päättää mitä me päivän oikein puuhaamme. Silloin tuntuu tyhjältä.
Silloin kaikki meidän keksimämme ohjelma tuntuu jotenkin merkityksettömältä.
Siis siinä aamulla on kyllä ihanaa halia ja kuherrella aivan rauhassa, naurattaa toinen toistamme ja juoda viltin alla kolme mukillista kahvia, mutta tyhjyys iskee sen aikaan pysähtyneen ihanuuden jälkeen.
Silloin ajattelen, kuinka lapset rytmittäisivät elämäämme.
Jos meillä olisi lapsi, niin… Niin meillä olisi jo ihan selvä suunnitelma, että mitä me teemme pari tuntia, mitä sitten syödään lounaaksi, otetaanko sitten päikkärit ja mitä kaupasta haetaan, ja mitä lie kaikkea.
Jos meillä olisi lapsi, niin emme haahuilisi välillä pyjamissa puolille päivin, vaan se pikkiriikkinen elämämme valo olisi raamittanut viikonloppumme. Kyllä me nytkin teemme viikonloppuisin kaikenlaista mukavaa ja hyödyllistä, mutta se vaihtoehtojen määrä ei tunnu enää mitenkään ylelliseltä.
Jos meillä olisi lapsi, niin me olisimme päättäneet heti, mitä liikuntaa tänään harrastetaan ja menisimme kai ajaksi X ulos vaikka siellä tihkuisikin vähän vettä.
Jos sataisi kamalasti vettä, ehkä leipoisimme yhdessä pullaa, ja voisimme pyytää naapurin lapsiperheen kahville. Nyt emme juuri tapaa heitä, sillä lapsiperheeseen tutustuminen on aika haastavaa.
(Ja sitäpaitsi, aina kun kutsumme heidät, he toivovat pitkää iltaa viinin kera sillä me olemme varmaan heidän ainoat lapsettomat tuttunsa, ja me emme kerta kaikkiaan jaksa sellaista kovin usein. Kahvittelu olisi mukava lisä tutustumisvalikoimaan.)
Jos meillä olisi lapsi, tekisimme ehkä retken jonnekin laavulle tai vaikka lakaisisimmekin etupihaa kuten nyt, siinä olisi mukana maailman suloisin apuri. Jos meillä olisi lapsi, olisimme ehkä pyytäneet vanhempani syömään ja sitten vahtimaan lastamme hetkeksi, jotta pääsemme yhdessä lenkille, ja se olisi I-HA-NA yhteinen hetki.
Joo, on typerää haikailla sellaisen perään – nythän me voimme tehdä niin ihan niin useasti kuin haluamme. Mutta kun… nyt me voimme tehdä niin ihan liian useasti.
Jos meillä olisi lapsi, viikonlopusta saattaisi jäädä mieleen ensimmäiset askeleet, ensimmäiset kepposet, rajaton onni pizzataikinan hämmentämisestä tai vaikka sen pienen, maailman rakkaimman ja ärsyttävimmän olennon maailman suloisin tuhina.
Onhan meillä ihanaa nytkin, mutta.