Raportoinnin kurjuus
Työpäiväni oli silkkaa horroria, mutta päivän hankalimmalta tuntuva tehtävä on vielä edessä päin.
Nimittäin, vessakäynnin perusteella minun jalkovälini aikaansaannokset muuttuvat ihan lähiaikoina selväksi vereksi, ja minä tiedän, että mieheni ehdottaa minulle ihan pian seksiä.
Toisin sanoen: kohtaamme tosiasiat vääjäämättä. Vihaan, vihaan, vihaan tästä epäonnistumisestani raportointia, mutta jälleen sen aika on koittanut.
Yhtäkkiä haluankin ehdottomasti kertoa hänelle myös aamuisesta haamuviivasta. Vähän kuin hampurilaismallin palautteena!
Tämä tiedotustilaisuus vaatii viestintätaitoja, jotta tiimi pysyy oikealla mielialalla.
On hyvin tärkeää, ettemme nyt kuvittele tästä hatarasta viivasta liikoja. Muistakaamme kuitenkin, että haamuviivakin on edistystä aiempaan nähden.
Nyt ei ole aika lähteä mök… Siis, nyt ei ole aika kuvitella liikoja tästä haamuviivasta.
Yritän avata suuni jo illallispöydässä.
Yritän löytää sanoja lenkillä.
Yritän ottaa sen puheeksi saunassa.
Miten tämä voi taas olla näin vaikeaa?? Tiedänhän minä, ettei tässä ole mitään muuta pelättävää, kuin oma harmitukseni, kun näen hänen harmituksensa.
Ja sitten hetki koittaa.
Njoooo kyllä mun tekee mieli…
Mutta näyttää siltä että mun menkat alkaa ihan kohta, sotkee jo…
Joo, oikeasti… No silleen, no, aika paljon mutta ei teurastamalla vielä.
Katson hänen suruisia silmiään, ja yritän lohduttaa meitä molempia:
Mä kyllä tein aamulla testin ja siinä oli jonkinlainen viiva… Niin, sellainen, haalea. No se tarkoittaa, että saattaa ehkä olla raskaana.
No sen pitäisi olla ihan vahva, jos on raskaana. Mutta aina ennen ne on olleet vaan ihan valkoisia, joka kerta.
No se testi pitäisi oikeasti tehdä vasta neljän päivän päästä.
En mä tiedä mitä se tarkoittaa… No tällä kertaa tapahtui edes jotain.
Seuraavana aamuna asiat ovat vielä hullummin. Viiva saattaa olla jopa eilistä vahvempi, mutta entistäkin vahvempi on myös jonkin sortin limakalvon poistumisyritys kropastani.
Kroppani on pettänyt meidät taas, pahemmin kuin koskaan ennen, ajattelen vessassa, kun näen ihan oikeaa verta. Ei paljoa, mutta kuitenkin.
Yritän lohduttautua sillä, että nyt ainakin tiedän, että jotakin uutta on tapahtunut.
Mutta vituttaa, harmittaa, vähän ahdistaakin, silti. Aaarghh!
Olisin niin kovin halunnut tämän asian jo ratkeavan. Kukapa ei.
Vaikka mies tietää mitä on odotettavissa, ja katsoimme tämän aamuista liuskaa yhdessä, tuntuu silti pahalle kertoa, että itse shit show ei näytä peruuntuneen.