Saapa nähdä, ja muita ympäripyöreyksiä

Naapuriin on hiljattain muuttanut uusi perhe. Perheen äiti tuli tervehtimään meitä taaperoidensa kanssa.

Voi, ihana koti! Onpa teillä tilaa, teette varmaan sitten tosi monta lasta?

En muista, mitä vastasimme. Vuosia sitten vakiovastaukseni oli No ehtiihän sitä sitten joskus.

Nykyään vastaukseni lapsiaiheisiin kysymyksiin on ympäripyöreä Mistäs sitä tietää. Tai Katsotaan. Tai Saapa nähdä. Tai Kaikki aikanaan.

Riippuu kysyjästä, kuinka vakavalla naamalla vastaan. En halua enää antaa vain ymmärtää, että haluamme lapsia vasta vanhemmalla iällä.

Pelkään, että jos teen niin, kysyjä alkaa valistaa minua iän ja hedelmättömyyden vaaroista, vaikka olenkin vasta piirun vajaa kolmekymmentä. Siitä minä varmaan napsahtaisin.

Juttelimme lämpimiä ja naapurin nainen kertoi, että heille on tulossa keväällä kolmas lapsi. Onnittelimme vilpittömästi.

Lapsiuutiset sattuvat aina, läheltä tai kaukaa. En silti halua jäädä niistä paitsi. Tottakai minä haluan olla ihminen, jolle ystävä tai kuka tahansa naapurin äityli haluaa kertoa oman ilouutisensa. (Kyllä, käytän nimitystä äityli pääasiassa siksi, että olen kateellinen. Äityli ei kuulosta minulle niin kadehdittavalta kuin ihan vaan äiti, vaikka tietysti ne ovat sama asia.)

Vaikka iloitsen aidosti jokaisen onnistujan puolesta, mietin kuitenkin jokaista uutista jälkikäteen. Jokaista.

Miksi heille suodaan lapsi, ja meille ei? Miksi heille suodaan jo kolmas-neljäs, miksi heidän monisairaiden ja heidän liikalihavien onnistuu saada lapset, ja meidän ei?

Millä logiikalla tämä on reilua? Ei heitäkään kuulu jättää ilman, mutta…

Mikä meissä on niin äärimmäisen viallista, että meille ei suoda?