Samanlainen etureppu

Mieti, jos ne sanookin, että ei tämä nyt vastaa sitä mitä pitäisi. Makaamme taas saunan lauteilla syvällisten asioiden äärellä.

Jos siellä ei olekaan kasvanut mikään. Sehän oli silloin vähän liian pieni, totean.

No kai se on aika harvinaista. Kyllä mä uskon, että siellä on kaikki ihan jees, mieheni tokaisee hilpeästi ja poistuu saunasta suihkuun.

Hän on aina hilpeä. Hän ei tunnu ikinä varautuvan huonoihin uutisiin.

Minä jään katsomaan hikistä vatsaani – se ei minun mielestäni ole kasvanut lainkaan. Raskausäpin mukaan kohtu tuntuu jo häpyluun yläpuolella, ja painelen siitä varovasti, mutten tunne mitään normaalista poikkeavaa.

Entä jos se on lakannut kasvamasta? Jos heikko oloni ja jatkuva nälkäni ovatkin on laantuneet siksi, että tämä tuotantoprosessi on keskeytynyt? Siihen on tullut häiriö ja nyt se on yksinkertaisesti lakannut. Istukassa vikaa tai jotain.

Mitä minulla sitten on seuraavaksi edessä?

Annetaanko minulle kotiin majavan satsi lääkkeitä, joudunko kaavintaan ja kaikenlaisiin seurantatutkimuksiin? Joudunko toipumaan pariksi kuukaudeksi ja aloittamaan sitten taas saman rumban uudelleen, viimeisellä pakastetulla alkiolla?

Sellainen olisi ihan meidän tapaistamme. Joutua kaikenlaisiin ikäviin toimenpiteisiin, jotka vaan on kestettävä, kun ei muutakaan vaihtoehtoa ole.

Lapsettomuustutkimusten ensikäyntiä odottava ystävä kysyi, miten ihmeessä minä olen tästä selvinnyt, kun hän on tulossa totaalisen hulluksi jo yhden vuoden jälkeen. Reseptini on äärimmäisen yksinkertainen: ei vaan kerta kaikkiaan ole muita vaihtoehtoja. Ellei sitten ole valmis luovuttamaan.

Sillä tavalla tämä toimii: tulkoon mitä vaan p*skaa, pakkohan se on vaan rämpiä läpi.

Jäimme ensimmäistä kertaa ikinä istumaan äitiyspoliklinikan odotusaulaan sen sijaan, että kävelisimme sen läpi naistentautien polille saakka. Varmaan sata kertaa aiemmin olen ohittanut tämän sohvaryhmän hengitystä pidättäen, silmät lähes kii. Tämän lay-outin suunnitellut arkkitehti ei selvästikään ole itse kärsinyt lapsettomuudesta.

Nyt aula on autio ja hyvä niin, sillä minusta olisi vieläkin todella kiusallista törmätä tuttuihin ja joutua kertomaan, mitä varten me siellä olemme. Vastaanottaa onnitteluja.

Jaahas, nyt pitäisi siis olla 12+4. Laskettua aikaa ei nyt aiota muuttaa, kun on alkionsiirrosta kyse, kätilö kertoo lämpimällä äänellä.

Haluatko sä osallistua kaikkiin seulontoihin? Aletaas sitten kurkkia.

Joo, mä voisin käydä vessassa vielä ennen sitä, sanon pälyillen ympärilleni hämärässä huoneessa. Minulla on nykyään pissahätä ihan hirveän usein, ainakin näin jännittävissä tilanteissa. Vessan ovi löytyy huoneen perimmäisestä nurkasta ja pian asettelen itseäni laverin etureunalle pelkkä mekko päällä.

Niin, nythän ei välttämättä olisi tarvinnut ottaa housuja pois, kun ultrataan vatsan päältä, rouva huomauttaa lempeästi.

Voi luoja. Mä täällä hillun p*llu paljaana ihan pyytämättä.

Nauran häpeästä ja mieheni tukahduttaa kikatusta. Sä voisit kotonakin heittää aina pöksyt pois noin herkästi, hän kommentoi myöhemmin.

Oho. Tää onkin ihan ennennäkemätöntä mulle. Kätilö asettelee häpyni päälle jonkinlaisen suuren paperin, ja minä mietin, laitettaisiinko tämä normaalisti suojaamaan housuja, joita minulla ei nyt ole lainkaan, vai johtuuko sen käyttö minun yllättävästä alastomuudestani.

Enpä muista, että olisin kertaakaan täällä käynyt siten, että olisi saanut pitää housut jalassa. Kätilö hymyilee ja alkaa sivellä laitteella litteää vatsaani.

Enää näytöllä ei näy suttua, vaan ihan pienen ihmisen näköinen hahmo. Katson sen hyppimistä lumoutuneena, mutten voi uskoa, että näky on peräisin minusta.

Tuolla oliolla on kaikki hyvin. Kätilö ultraa varmaan puolisen tuntia, selostaa kaikesta sydämen rakenteista aina napanuoran suoniin saakka. Me emme keksi juuri mitään kysyttävää, tuijotamme vain. Sukupuolta ei vielä näe.

No, ainakaan ei saada kaksospoikia, virnistän miehelleni. Mä näin unta sellaisesta, selitän kätilölle.

Heh. Sen mä voin kyllä varmistaa, ei ole kaksosia. Niskaturvotus on hyvin vähäistä ja kaverilla on kaksi potkivaa rimppakinttua, kädetkin. Kaikki niin hyvin kuin tässä vaiheessa voi todeta olevan.

Hän on kasvanut hyvin ja koko vastaa viikkoja, eli varhaisultran lääkäri oli oikeassa. Ei ollut syytä huolehtia, mutta minä huolehdin silti. Tietenkin.

Siellä se hyörii näytöllä, kauniin muotoinen kallokin, kätilön arvovaltaisen arvion mukaan. Nenä ei ole oikeasti näin iso, kätilö huomauttaa yhtä kuvaa ottaessaan, tuo ultrakuva välillä vähän venyy, yritetääs ottaa toisesta suunnasta vähän parempi.

Katso nyt, samanlainen rimppakinttu kuin sä, kiusaan pitkänhuiskeaa miestäni.

Samanlainen etureppu ainakin, hän naurahtaa. Vatsa tosiaan on kauniin pinkeä.

Ultrataanko kaikkia ihmisiä aina näin pitkään ja hartaudella, vai huomaako hän, että nuo eivät vieläkään usko saaneensa ihka omaa lasta alulle? Jos hän ei tietäisi meidän yrittäneen tätä mielettömän pitkään ja hartaasti, reaktioistamme, tai siis niiden puutteista päätellen, hän varmaan luulisi lapsen olevan ei-toivottu.

Saavatko kaikki muutkin tusinan ultrakuvia mukaansa? Kehoitetaanko muitakin ottamaan puhelimellaan videota lapsensa liikkeistä?

Katselen videota loppupäivän, eikä hetkeäkään tunnu siltä, että se voisi olla minun lapseni. Myllätä tälläkin hetkellä jossain tuolla tekonahkahousujeni nappien takana. For real.

Me vain tuijotamme näyttöä mykistyneinä kätilön välillä selostaessa rauhallisesti. Olisin ihan hyvin voinut laittaa aamulla ripsiväriä. Onhan tuo hienoa, paremmin ei voisi ilmeisesti ollakaan, mutta… emme me osaa vastaanottaa hyviä uutisia. Emme me uskalla huokaista helpotuksesta.

Minusta ainakin on tullut tässä prosessissa hirveän varautunut. Kyllähän minulta putosi jonkinlainen paino harteilta, mutta ei tämä vieläkään konkretisoidu.

Mieheni sen sijaan alkoi kysellä minun kuulumisiani teidän kuulumisina.