Se universumia suurempi rakkaus

Onko olemassa äitiä tai isää, jolle puoliso on rakkaampi kuin oma lapsi?

Minä olen siinä käsityksessä, että vastaus on ehdoton ei. Olen kuullut vain ja ainoastaan kuvauksia siitä, miten ylivertaista rakkaus omaa lasta kohtaan on. Ei edes tasavertaista, vaan aivan maagisen suurta, ennenkokematonta.

Lapsettomuudessa pelkäänkin eniten sitä, että jään paitsi siitä

ylitsevuotavasta, ehdottomasta, äärimmäisestä, ennen kokemattomasta

onnesta ja rakkaudesta, jollaista

et tiedä olevan olemassakaan, ennen kuin saat oman lapsen syliisi.

Tämä on ilmeisesti fysiikan lakeihin verrattavissa oleva, kyseenalaistamaton tosiasia. Kaikki kertovat haltioituneina samaa, joten se on kai koodattu geeneihimme?

Kyllä minä pelkään myös yksinäistä, tyhjää vanhuutta kaksin mieheni kanssa. Tai mikä vielä pahempaa, ihan ypöyksinäistä, jos hänelle käy jotakin kamalaa.

Oikeastaan pelkään sitäkin, että elämästämme tulee ihan lähivuosinakin jotenkin merkityksetöntä, jos perheemme koostuu vain meistä kahdesta. Ajattelen, että lapset tuovat elämään syvyyttä.

Mutta, en kyllä haluaisi missään nimessä olla sellainen lapselleen elävä vanhempi… Äh, tämä on vaikeaa selittää. Lapsettomuus on vaikea aihe, monin puolin.

Kaikista eniten pelkään kuitenkin sitä, minkälaisesta rakkauden kokemuksesta jäämme paitsi, jos jäämme ikuisesti lapsettomiksi.

Siksi oli ihan mielettömän lohdullista lukea tästä postauksesta, että rakkaus omaa lasta kohtaan voi olla samanlaista, kuin rakkaus puolisoa kohtaan. 

Ei kukaan ikinä sano tuollaista ääneen. (Tai sitten minä olen tietätämättäni elänyt uskomattoman lapsikeskeisessä kuplassa.)

Ehkä minulla onkin hieman vähemmin menetettävää, kuin mitä olen luullut.