Selittämättömästi lapseton

En minä oikeasti kuvittele, että yhtäkkiä selvitin pitkän lapsettomuuteni ja kaikkien muiden fyysisien vaivojeni mystisen syyn äärimmäisen terävillä aivosoluillani, puhelimen näytön kelmeässä valossa ennen auringonnousua.

Tiedän kyllä, että vaikka Google onkin uskollinen ystävä, rehellisin se ei taida olla. Vaikka olisihan se mukavaa olla uskomattoman älykäs oman elämäni Meredith Grey.

Selittämättömästi lapseton. Ei kerrassaan mitään vikaa. (Paitsi ehkä joku kamala syöpäkohtalo universumilta buukattuna, jonka takia on nyt vaan yksinkertaisesti parempi, ettei jälkeeni jää surevia lapsia.)

Olisi helpompaa kertoa vanhemmilleni kahvipöydässä, että hei, minulla on endometrioosi, jota pitää nyt tutkia tiuhaan ja siksi tulen ravaamaan lääkärissä useammin kuin tapaan käydä mummolassa.

Piste, tiedotustilaisuus on päättynyt, nyt luontevasti seuraaviin aiheisiin. Olisi kuulijan vastuulla päätellä, mitä kaikkea se tarkoittaa.

Mutta selittämättömästi lapseton.

Äiti, isä,öö, me olemme nyt yrittäneet lasta ihan, öh, yrittämällä ihan pirun pitkän ajan, eikä siitä tule yhtään mitään, ja uskon ettemme ikinä saa lapsia, niin, eli me menemme koeputkihedelmöitykseen pian. Joo.

Olemme tahattomasti, selittämättömästi lapseton pariskunta, sanan varsinaisessa merkityksessä, ihan oikeasti. Oi-ke-as-ti vaikka itsekään en halua sitä uskoa.

Sitten he varmaan menevät ymmärrettävästi jonkinlaiseen shokkiin, koska en ole antanut mitään viitteitä näin tärkeästä asiasta aiemmin, ja sitten joudun keskustelemaan vanhempieni kanssa koeputkihedelmöityksestä ja epäsuorasti samalla seksielämästämme ja alapääni analysoinnista viimeisien useampien vuosien ajalta.

Sisäinen teinini on kauhuissaan. Kuinka kiusallista!!!

En keksi, kuinka lopettaisin keskustelun tähän ilmoitusluontoiseen asiaan. He välittävät minusta valtavasti ja aivan varmasti alkavat esittää kysymyksiä. Se keskustelu on väistämätön.

Enhän minä sitä voi heiltä kieltää. Tai voisin tietysti, mutta en aio olla tyly, kiittämätön tytär, joka ei jaa elämänsä suurinta huolta vanhempiensa kanssa, koska se tuntuu kiusalliselta aiheelta.

Olen se esimerkillinen, vastuuntuntoinen esikoinen, jolta ei ikinä ole ollut aiheellista odottaa hirveitä uutisia. Esikoinen, jonka koetuloksia ei tarvinnut jännittää, jonka tiesi aina löytävän kavereita vieraasta paikasta, joka kyllä toimi paitsi itsensä, myös sisarustensa yleisenä edunvalvojana ja kiusaajien väsymättömänä peloitteena.

Tai ehkä olennaista onkin se, etten minä vain ole tottunut kertomaan heille minkään sortin huonoja uutisia.