Selviytymisstrategioita

Yksi merkittävimpiä selviytymisstrategioitani lapsettomuuden saralla on ollut sellainen vakaa uskomus, että jos kerta meidän osamme on kärsiä tällainen sirkus ja jos joskus sitten saamme lapsen, niin varmasti raskaus ja kaikki sen jälkeen tulevat asiat menevät äärimmäisen helposti.

Mielessäni meillä on ollut tasan kaksi vaihtoehtoista tarinaa. A) kärsimme kaikenlaiset lapsettomuushoidot, tulen raskaaksi ja kaikki menee täydellisesti tai B) kärsimme kaikenlaiset lapsettomuushoidot mutta emme koskaan saa lasta. Olen vuoroin yrittänyt sopeutua molempiin vaihtoehtoihin.

Olen tsempannut itseäni kaiken maailman piikkien äärellä ajattelemalla, että nyt vaan kiltisti kärsin ja suoritan tämän [lapsettomuushoito]homman pois alta hammasta purren, niin loppu sujuu kuin tanssi.

Niin on ollut helppoa ajatella. Kaiken maailman ronkkimiset ovat olleet helpommin siedettävissä, kun olen kuvitellut ne määrämittaisiksi.

Siksi minua suorastaan loukkasi, kun äitini muistutti keskenmenoriskistä, kun keväällä kerroin hänelle lapsettomuudestamme. Olin juuri kertonut, etten varmaan koskaan tule raskaaksi, ja äiti sanoi kohta, että niin ja ainahan voi sitten tulla keskenmeno ja sehän voi olla periytyvää.

Minua niin ärsytti. Niin, niin, ärsytti.

Hän tarkoitti hyvää, kyllä, mutta minun skenaarioissani oli tasan yksi huoli: ikuinen lapsettomuus. Minähän olisin tullut hulluksi, jos vielä kaiken lisäksi olisin murehtinut sitä, ettei kaikki menekään hyvin siinäkään tapauksessa, että onnistun tulemaan raskaaksi.

Olin siis kuvitellut, että ajanlaskuni tulee jakaantumaan aikaan ennen ja jälkeen positiivisen testin. Selvästikään niin ei tapahtunut.

Suurimmaksi osaksi se on varmasti vuosikausien epäonnistumisen aiheuttamaa pessimismiä. En minä halua murehtia mitään etukäteen, edes keskenmenoriskiä, mutta… mutta kun ei tähän asioiden sujumiseen vaan voi luottaa!!

Huomaan esimerkiksi säästeleväni menkkapikkareita, ettei niistä kaikki ole pyykissä kun hetki koittaa.

Olen jopa harkinnut sinne pelkäämääni neuvolaan soittamista, jotta saisin lähetteen verikokeeseen ja varmistuksen sille, onko hcg noussut riittävästi.

Nipistelen ja tuijottelen nännejäni niin useasti, että kohta ne varmaan kipeytyvät tästä jatkuvasta tutkimisesta.

Vatsaani vihlaisee menkkamaisesti aina, kun uskallan ajatella jotain onnistuneeseen lapsenhankintaan liittyvää, ja tarkastan joka päivä, onko minulla varmasti käsilaukussani tänäänkin särkylääkkeitä ja tamponeja.

Toinen selviytymisstrategiani on muuten ollut muistuttaa itseäni varsinkin aina menkkojen alkaessa siitä, miten onnekas olen siinä mielessä, etten ole koskaan esimerkiksi saanut keskenmenoa.

En osaa edes kuvitella, kuinka hirveää sellainen olisi.