Sommelieeri

Joka päivä on juhlapäivä: en ole ikinä ennen ollut näin pitkään raskaana. En vieläkään kovin pitkällä, tietenkään, mutta uusi henkilökohtainen ennätys on siltikin syntynyt.

Kaikki vaikuttaa hyvältä. Ei ole mitään muuta syytä epäillä etteikö kaikki olisi hyvin, kuin se fakta, että olemme yrittäneet ja odottaneet tämän tapahtuvan niin hirveän kauan.

Takaraivossani kolkuttavat ne monet kokemani hetket, kun lopun elkeet ovat ilmestyneet aivan yhtäkkiä. Tiedäthän – olet aivan luottavaisin mielin tekemässä mitä ikinä, ja sitten aivan yhtäkkiä vatsaa alkaa tutusti poltella ja katsomattakin tiedät, mitä tapahtuu.

On kamalaa tiedostaa, että se vaan saattaa tapahtua niin yllättäen, pilata minkä tahansa hetken.

Olen yrittänyt käyttäytyä, kuten normaali ihminen tässä tilanteessa käyttäytyisi: käytännössä olen tehnyt ruokavaliostani (melko) vastuullisen ja uskaltanut ladata raskausäpin.

Minä haluan elää täysillä, olkoonkin se sitten aiempaa korkeampia huippuja ja ennennäkemättömiä alhoja, enkä pelätä tulevaa jo etukäteen. No, pelkään kyllä tämän huijauksen paljastuvan hetkenä minä hyvänsä, mutta kovasti yritän olla pelkäämättä.

Haluaisin juhlia tätä saavutusta, mutten tiedä, miten.

Kaikki haaveilemani juhlallisuudet liittyvät jotenkin siihen, että en olisi raskaana. Olen kehitellyt vuosikausia lohdutuspalkintoja negatiivisille testeille: sushitreffejä tai samppanjaa, pääasiassa. Olen glorifioinut kaikenlaisia raskaana olevilta kiellettyjä asioita.

Joo, mahdollisuudet raskauden juhlistamiseen ovat lähes rajattomat… mutta kun, emme me vaan osaa sellaista juhlia. Ihan kuin meidän, sävelkuurojen insinöörien, pitäisi juhlia levytyssopimusta.

Meille kahdelle kuuluu kahden vapaan aikuisen huvitukset, ei kahden tulevan vanhemman juhlahetket! En muista, koska olisin uskaltanut haaveilla huolettomasta raskauden juhlistamisesta, siksi se kai tuntuu niin vieraalta konseptilta.

Olemme sentään alkaneet varovasti haaveilla. On harmi, että pelkäämme silti jatkuvasti, että jinxaamme koko homman.

Ilmoittauduimme kesäkuisiin häihin ja uskalsimme keskustella siitä, ettemme ehkä tarvitsekaan yhteiskuljetusta, koska minähän olen ehkä mahdollisesti kuskina.

Mieheni on alkanut naljailla kahden edestä syömisestä, ja minulla tulee siitä joka kerta kylmät väreet.

Mieheni laski, että hän voisi olla hoitamassa vauvaa samaan aikaan naapurin miehen kanssa. Minä uskalsin lukea instapostauksen, joka kertoi erään kokemuksen vauvan osteopatiasta.

Pohdimme, kuinka kauan me välttelemme sukulaisia. Minä en halua joutua käsittelemään keskenmenoa äitini, saati anoppini, kanssa. Tjoo, tiedän, minunhan piti nykyään elää täysillä ja lakata murehtimasta tällaisia skenaarioita…

Minua etoo kaikenlainen ruoka, mutten ole varma, johtuuko se raskaudesta vai koronasta. Minä veikkaan jälkimmäistä, mieheni ensimmäistä. Joo, tuplaviivat ovat onnistuneet minulta viime viikkoina historiallisen hyvin, minulla on korona.

Pisti muuten ihan toden teolla vihaksi, kun tuttu suurperheen äiti jakoi someen kuvan koronatestistä saatesanoilla ”nää on paljon jännittävämpiä, kuin raskaustestit”.

Olisin saanut kolmannen rokotteen alkionsiirron aikaan, mutta ajattelin jättää sen varmemmille vesille. En katsonut sitä järkeväksi myöskään näille ensimmäisille raskausviikoille, ja no, nyt minä sen sitten sairastan.

Kuumeen noustessa googlasin vimmatusti vaihtoehtoja. Kuume ei saisi nousta yli 38, mutta lääkkeitäkin pitäisi välttää. Pakkohan niitä oli sitten syödä. Onnekseni tämäkin spesiaalikuume taittui aika vähäisellä määrällä parasetamolia.

Eipä ainakaan tarvitse miettiä sitä kolmannen rokotteen ottamista enää.

Emme edelleenkään osaa käyttäytyä luontevasti tässä uudessa tilanteessa. 

Meille tuli vieraita hieman yllättäen. Sinänsä yllättäen, että luulimme heidän piipahtavan nopeasti, ja sitten he viipyivätkin koko illan, emmekä tietenkään olleet ymmärtäneet varautua tarjoilujen osalta soveliaalla määrällä.

Tarjottavaa oli vain vähän, ja ainoa lisätarvike kaapeissamme oli viini. Tiesimme, että jos me sitä tarjoamme, niin he varmasti nauttivat sitä oikein mielellään, enemmänkin kuin pienen kaadon huulien kostukkeeksi.

Ajatus vaan tuntui käsittämättömän vaikealta: emme kerta kaikkiaan keksineet, kuinka olisimme luontevasti selittäneet sen, etten minä juo. Kaikki selitykset tuntuivat teennäisiltä.

Siinä me sitten istuimme viinikaappi näköpiirissämme, ja sanattomasti kummatkin mietimme vähäisten tarjottaviemme huvetessa silmiemme edessä, että kyllä olisi nyt luontevaa ottaa se viini pöytään.

He pitivät käytöstämme varmaan tosi outona. Ihan kuin olisimme menettäneet kaikki isännöinti- ja emännöintitaitomme, kun ainoaa meiltä löytyvää tarjottavaa, viiniä, ei voinutkaan tarjota. Istuimme kuin tatit siinä pöydässä.

Jotenkin meitä hävetti se kuiva tarjoilupöytä, varmaan vaan tuijotimme sen hemmetin viinikaapin, ainoan oljenkortemme, ovea. Keskustelimmekin siitä kaapista jossain vaiheessa.

Miksi minä en vaan reippaasti tarjonnut sitä viiniä, ei kai voi olla niin vaikeaa esittää siemailevansa viiniä! Mieheni ei uskaltanut tarjota sitä ilman minun ehdotustani, ettei olisi ajanut minua nurkkaan.

Olisipa meillä ollut edes jonkinlainen konvehtijämä hätävarana.