Surkeaa, mutta tuttua

Näin ihan jäätävän limaklöntin. Hetken mietin, onko tämä se huippulääketieteen hartaasti valitsema, kaikista esimerkillisistä alkioistamme ehdottomasti potentiaalisin ihmisenalku. Kukaan ei sano tätä ääneen (syystäkin), mutta minä tietysti kokeilin sitä klönttiä, ja onpas se muuten yllättävän sitkeää! Yöks. 

Tämä menkkaolotila tuntuu suorastaan kotoisalta. Mielettömät tissit olivat, no, mielettömät, mutta tämä tuntuu tutulta.

Surkealta, mutta tutulta.

Olen viimeisen kuukauden miettinyt lähinnä lähestyviä hoitoja, sitten lääkkeitä ja niiden mahdollisesti aiheuttamia oireita, jännittänyt toimenpiteitä, pelännyt tuloksia, yrittänyt käyttäytyä kuten pyhänmarian kuuluu. No, jälkimmäinen ei pidä paikkaansa, mutta en minä ihan normaalisti ole osannut olla, kun on ollut kiire tarkkailla tuntemuksia ja löhöillä hyvällä omallatunnolla. Olen päättänyt toipua milloin mistäkin, mistä ei varsinaisesti tarvitse edes toipua, ja antanut korkeintaan 30% panoksestani muulle elämälle ja 70% lapsettomuudelle, vaikka en mitään sellaista tietoisesti päättänyt tehdä.

Vaan nyt asiat ovat vanhalla mallillaan. Eivät paremmin, mutta totutulla tolalla. Päätin lähteä pitkästä aikaa salille.

Treeni kulki harvinaisen hyvin, luultavasti siksi, että uppouduin pitkästä aikaa vain ja ainoastaan kroppani rääkkäämiseen. Ehkä minun kaikki hormonini ovat sekaisin, ja minulla erittyy treenistä tavanomaista enemmän endorfiinia, mutta jotenkin siinä hirvittävässä maitohappohumalassa minä nousin taas tuhkasta.

En arvannut, että näin mitätön asia olisi näin voimaannuttavaa. Tuli tosi hyvä fiilis.

Endorfiinin lisäksi tärkeää oli kai se kokemus, että kroppani teki (edes salilla) sen, mitä pitääkin. Katsoin itseäni peilistä ja olin tyytyväinen yltä päältä hikiseen, tärisevään, puuskuttavaan näkyyn. En varsinaisesti ole ollut tyytyväinen kehoni aikaansaannoksiin viime aikoina.

Ihan kuin olisin taas oma itseni. Sitten Pete Parkkonen lauloi sä oot kaunis ja arvokas, vaikka huolet painaa sun harteillas, ja minä tein päätöksen asettaa uuden kruunun päähäni. Minähän en tällaisesta shitistä ota itseeni (siis siitä, etten vieläkään tullut raskaaksi).

Minä uppoudun nyt hyvillä mielin pitkästä aikaa urheiluun, töihin, teen villejä kesäsuunnitelmia, ja suren taas sitten, kun sen aika koittaa. Se surkeus kuitenkin koittaa hyökyaaltona jossain vaiheessa ja saavuttaa minut varmasti, turhaan minä sitä rannalla kutsun.