Taikapölyllä siunattu vieraslaji
Isä muuten soitti. Ne haluaa tulla meille kahden viikon päästä kylään.
Jaahas. Piilottelulleni on siis eräpäivä.
Vatsani on ollut menkkaturvonnut nyt kuukauden. Jotenkin kuvittelin, että turvotus tulee ja menee, ja sitten se vatsa alkaa jossain vaiheessa pikkiriikkisen kasvaa. Vähänpä tiesin.
Yleensä painoni nousee tällä tavoin pari kiloa, ja sitten laskee saman verran. Nyt se pari kilon turvotus on tullut jäädäkseen. Muutamana arkiaamuna olen tajunnut eteisen peilistä, että minun on vaihdettava vaatteet vähän löysempiin ennen toimistolle lähtemistä.
Moni kai haluaa tässä vaiheessa konkretisoida lapsen saamista ja tekee esimerkiksi ensimmäisen hankinnan vauvalle. Minä sen sijaan pidän päätäni puskassa – en todellakaan pala halusta ostaa mitään (siis mille, kelle, minä mitään muka ostaisin?), miettiä mitään käytännöllisiä asioita, saati kertoa asiasta kaikille. Intoilla.
Olen kai pelkuri, kun en uskalla riemuita. Katsoin Greyn Anatomiaa, josta suurin osa elämänviisauksistani on peräisin, ja tajusin, että minäkin pelkään siipieni palavan. Pelkään, että joudun kertomaan kaikille vointiani kyseleville, että en itse asiassa olekaan enää raskaana, vaan sain keskenmenon.
Se ei kylläkään ole ainoa pelkäämäni asia. Kun kerromme raskaudesta, muutun muiden, eritoten tulevien isovanhempien, silmissä uudeksi olioksi; odottavaksi äi... hrrrh, en saa sitä millään sanottua. Odottavaksi äidiksi. Hrrh.
En minä halua muuttua taikapölyllä siunatuksi vieraslajiksi nimeltä odottava äiti. Minä olen Emilia! Lapseton Emilia.
Kerran, kun olimme käyneet Helsingissä klinikalla, vanhempani tupsahtivat meille kylään viikkoa myöhemmin. He siis tiesivät meidän käyneen siellä, mutta eivät lainkaan sitä, oliko minulle ylipäätään tehty mitään. Sitten minä aloin nostamaan jotakin viiden kilon laatikkoa, ja isäni säntäsi heti väkisin apuun, ihan kuin olisin vasta palautumassa selkäleikkauksesta. Sellaista ei siis ikinä tapahdu.
Joo, suloista, joo, minun mielestäni raivostuttavaa hössötystä. Olin yhtäkkiä muuttunut sairaaksi ja heiveröiseksi kerrottuani meidän käyvän lapsettomuushoidoissa. Olen varma, että sama alkaa potenssiin tuhat, kun kerron raskaudesta. Luonteelleni ei kerta kaikkiaan sovi se, että minua pidetään väkisin autettavana ja ympärilläni hössötetään.
Anoppini kanssa minulla ei ole lainkaan liikaa yhteisiä puheenaiheita, joten hänelle raskaudesta tulee takuuvarma hiljaisten hetkiemme täyte. Hänelle lapsettomuus on vieras käsite: hänelle meidän lapsemme on sitten kun– asia, ei ehkä hyvällä tuurilla joskus-asia.
Mieheni mielestä isovanhempien hössötys on tietenkin hauska ajatus – sehän kohdistuu vain minuun. Hän hykertää naurusta jo kuvitellessaan minun laskevan tuhanteen sen keskellä.
Ja kyllähän tämä iloinen perheuutinen on koko nelikolle maailmankaikkeuden iloisin asia pitkään, pitkään aikaan. Semminkin, kun omille vanhemmilleni kyseessä on ensimmäinen lapsenlapsi.
Ja kai kertominen, jos jokin, olisi oiva keino saada itseni ymmärtämään, mitä tässä on tapahtumassa.