Tilastojen valossa
Mä käytin aika röyhkeästi lapsettomuuskorttia töissä tänään.
Aha? No mites se nyt niin?
Huvittaa jo nyt. Miehelläni on varmaan palanut käpy ihan totaalisesti, kun on päätynyt tuolla tavalla repäisemään.
No en mä jaksa lähteä sinne auditointikierrokselle, kun kyllä ne pärjää siellä ilman mua ihan hyvin. Se olisi sillon tiistaina kun mulla on vihdoin varattu se fyssari.
Mua vaan niin ärsytti se jankutus, että miksen mä menisi sinne, kun mä oon ravannut niitä meistä kaikista ylivoimaisesti eniten.
Niin sit mä sanoin, että mä en pääse… [hiljentää ääntä] kun on henkilökohtaista menoa.
Heh. Tarvitsiko ihan täsmentää?
Ei tarvinnu täsmentää… kun kyllä se tietää niistä hoidoista, niin se heti hiljeni ja sano vaan että [möreällä bassolla] aivan, mä ymmärrän kyllä.
Ja sitten meillä olikin tosi mukava jutustelutuokio ihan muista asioista sen jälkeen!
Me voisimme pian ilmoittautua uuteen alkionsiirtoon. Elämämme kolmanteen.
Vastoin alkuperäisiä odotuksiani, en ole varma, haluanko ilmoittautua enää tämän vuoden puolella.
Hoidoissa ravaaminen on nimittäin yhtä säätöä. Säätöä, kamalaa säätöä, kamalan säädön perään. Hoidoissa ja apteekissa ravaaminen, ja tietysti kaiken sen peittely, on kaikin puolin vaivalloinen harrastus.
Työkalenterikin on loppuvuodeksi melkein täynnä. Montakohan kertaa minä silloin viimeksi jouduin käymään lääkärissä? Pitää varmaan merkitä työkalenteriin eri värillä kaikki top-vip-must-tapaamiset, ja aprikoida sitten, että miten hoidot niihin sattuisivat.
Aina kun mietin hoitojen lykkäämistä työasioihin vedoten, päässäni minua soimaa disclaimer. Se muistuttaa, että kyllähän minä tarvittaessa perun töistä ihan mitä tahansa, jos sitten vaan saamme lapsen.
Eihän mikään, mikäään, työasia mene loppupeleissä tämän edelle… mutta tässä nyt olisi kaikenlaista muutakin elämää elettävänä.
Muuta elämää, kuten joulu. Jouluna eläisin piinapäiviä, ja jos olisimme olleet alkionsiirrossa, ainakin minun vanhempani kyllä tietäisivät siitä. Jos malttaisivat olla kysymättä tilannetta, niin vähintääkin vahtisivat, joisinko minä viiniä vai en.
Mieheni vanhemmat taasen eivät tietäisi alkionsiirrosta, mutta he kyttäävät viinilasiani ja vatsanseutuani ihan muuten vaan silmä kovana.
Se, että he tietävät lapsettomuudestamme, ei ole ainakaan vähentänyt kyttäämistä. Sinänsä kyttääminen on ymmärrettävää, sillä nythän he vasta tietävät, millaisilla panoksilla me tätä peliä pelaamme.
Olisi aika paljon rennompaa olla vaan ihan normaali itseni, nauttia sekä viinilasillinen että glühwein joulupöydässä ilman suurempia omantunnon tuskia ja välttyä siten suuremmilta spekulaatioilta.
Ja sitten on tietysti uuden vuoden bileet. Olemme kutsuneet meille kourallisen vieraita.
Tilastojen valossa tulisin alkionsiirrosta raskaaksi. Uutena vuotena olisin siis jopa todennäköisesti raskaana, ja meidän tapauksessamme se tarkoittaisi asiasta kertomista uuden vuoden vieraillemme.
No, kertominen olisi ihan fine, mutta ongelma on siinä, että sittenhän he onnittelisivat. Eihän minua, meitä, voi onnitella raskaudesta vielä sellaisilla viikoilla! Minusta sellaisen kuunteleminen olisi hirveää.
Niillä viikoilla en todellakaan uskoisi onnistumiseen vielä itse, enkä haluaisi jäädä muille mieleen naisena, joka on ahdistuneen ja surullisen oloinen kerrottuaan juuri olevansa raskaana. Tietysti minäkin haluaisin hehkua onnea, kun sellaisesta kerron.
Ja vaikka onnistuisinkin kertomaan siitä hyvin ja luottavaisin mielin, ikävin olisi edessä. Keskenmenostakin pitäisi sitten kertoa kaikille heille suunnilleen heti, kun uuden vuoden univelat ovat kuittaantuneet.
Nimittäin, tilastojen valossa, en olisi raskaana kovin pitkään.
Äh. Pitää nyt vielä miettiä.