Tonninseteli

Kehittelin mielikuvitusleikin. Päätin olettaa, että siirto meni täydellisesti ja minä olen raskaana. Testipäivä häämöttää vasta ensi viikolla.

Olen siis tarkoituksella tulkinnut jokaisen tuntemukseni raskausoireeksi siksi, että pysyisin tässä odotellessa paremmalla mielellä. Jos tarkkoja ollaan, niin ensin olen kyllä tulkinnut kaikki ne jomotukset menkoiksi, ja sitten vasta olen väkisin muistuttanut itseäni ajattelemaan positiivisemmin.

Vähän niin kuin se ääni takaraivossa, joka rykäisee kuuluvasti kun kurkotat ottamaan pullaa, vaikka olet päättänyt keventää pari kiloa. Tai kuin se DNA-mainoksen pinkki mini-me olkapäällä.

Kun alavatsaani vihlaisee ja alan miettiä lähintä tamponijemmaa, mini-me olkapäälläni puuttuu asiaan. Se selvittää kurkkuaan ja huomauttaa, että sehän on raskausoire, etkö muista! Play along. 

Minä pyöräytän silmiäni ja leikin mukana: aivan, minähän (ehkä) olen raskaana, blaa blaa.

Toinen keinoni jouduttaa ajankulua on muuten kuunnella ja lukea kirjoja. Niihin uppoutuu. Ehkä liiaksikin, sillä olin toissayönä yökylässä Angela Merkelillä. Päädyin sinne työmatkalla, hän oli hirveän mukava, tarjosi wingsejä ja kaalisalaattia.

Eilisyönä voitin olympiakultaa, vaikka luulin osallistuvani johonkin kiinalaistyyliseen hippaan. Siinä kierrettiin torppaa hangessa olevaa polkua pitkin, juostiin toisiamme karkuun ja välillä heitettiin omenia. Taisin myös olla pikku kännissä.

Jos näistä pitäisi jotain päätellä, niin ainakaan en ole kovin ahdistunut lapsettomuudesta.

Aloitin tietysti tekemään testejä jopa viikkoa liian aikaisin – mukamas siksi, että niitä on kaapissa tammikuun päiväyksellä. Olen saanut haaleita toisia viivoja.

Ei tullut kutkuttavaa jännitystä siitä, miten ja milloin kertoisin miehelleni. Tai muille. En alkanut visioida mieheni isyyslomaa, vaunuja tai nimiä. Eipä toisaalta vielä sitä hirveää pelkoa keskenmenostakaan.

Ei mitään.

Joka aamu minä vaan vilkaisen sitä haaleaa viivaa ihan tonninsetelinä ja lähden töihin. Mietin, miksei tämä pikkiriikkinen viivantekele nyt tunnukaan riemuvoitolta, ja ihmettelen samaa taas seuraavana aamuna.

Varmaan siksi, että positiivinen testi on ennenkin tehnyt vain tavallista syvempiä haavoja.

Ystäväni kertoi aikovansa jättää ehkäisyn pois ensi syksyn häiden jälkeen, ja minä totesin aihetta sivuten, että taidan olla raskaana. Ihan kuin se olisi yhtä arkinen asia todeta kuin minä tein äsken lumityöt.

Siitä äänensävyssä kyllä ymmärtää, ettei nyt ole sopivaa onnitella. Miksi minusta on tullut nainen, joka ei halkea liitoksistaan positiivisesta raskaustestistä? Nainen, jonka raskaudesta ei ole tahdikasta onnitella?

Taidan olla raskaana. Tästä vaan on kadonnut kaikki sellainen hohto, into ja kutkuttava jännitys, jota luulin tähän liittyvän.