Tulta päin

Olin toissa päivänä aivan varma, että olen vihdoin raskaana. Koin nimittäin elämäni ensimmäisen närästyksen, ja mielestäni sille saattoi olla vain yksi looginen syy.

Ja täällä minä nyt kuitenkin istun, IVF-suunnittelussa. Närästi tai ei.

Olen valmistautunut polikäyntiin vakiintuneen tapani mukaisesti: kynsissäni on täydellisen vaalea beigen sävy (Sand Tropez), ja päälläni on väriin sointuva hillitty mekko.

Minä saavun lääkäriin aina siksi, että olen jotenkin viallinen yksilö, vaikka minussa ei mukamas olekaan mitään vikaa. Hieman huoliteltuna en tunne itseäni ihan niin surkeaksi sukupuoleni edustajaksi. Ripsiväriä minä en enää laita polipäivinä, sillä uskon kylmänrauhallisen suojamuurini murtuvan täällä ennemmin tai myöhemmin.

Lääkäri haluaa tietysti hieman vilkaista. Täällä otetaan housut pois joka ikinen kerta, kiertopäivästä riippumatta.

Toimenpidehuoneessa ei ole erillistä vessaa – onneksi tajusin laittaa siteen tamponin sijasta. Asettelen vaatteeni tarkasti jakkaralle, ettei verinen side jää vahingossakaan näkyville. En vaivautunut vetämään verhoa eteen, mutta niin rempseä minäkään en ole, että jättäisin siteen muiden nähtäväksi.

Öh, niin, tänään on kiertopäivä kaksi… mutta olethan sinä tietysti niitäkin nähnyt, sanon muka-rennosti (eli vaivautuneena) kiivetessäni laverille.

Joo, ammatinvalintakysymys, rouva vastaa ystävällisesti. Harmi, etten näe mieheni ilmettä.