Tuttu holahdus

Aamulla sydämellinen polin hoitaja neuvoi minua olemaan huoleti, ja minä päätin uskoa häntä. Samana iltapäivänä taisin saada keskenmenon.

No, en voi vielä tietää että sainko oikeasti, mutta aika jäätävä se näky kuitenkin oli. Sanonpa vaan, että jos tästä horrorista on lopputuloksena meille esikoinen, niin mahtaa olla aika sisukas tyyppi.

Minua on menkkakrampannut enemmin ja vähemmin viimeiset pari viikkoa, ja tänään se sitten tapahtui.

Ei se aamuinen hoitaja tietenkään voinut tätä ennustaa, ja hänen lämmin neuvonsa oli juuri täsmälleen se, mitä minun tarvitsikin aamulla kuulla. Siitä tsempistä tuli tosi hyvä olo, vaikka hän kertoikin vain sen, jonka tiesin jo itsekin. Minun kannattaa vain odottaa.

Ne sanoi että ole vaan huoleti, tekstasin miehelleni, ja hän vastasi, että viikonloppuna juhlitaan. Minä vakuutin itselleni, että tämä voi tosiaan mennä nyt ihan hyvin, ja latasin puhelimeeni raskaussovelluksen ja luin sieltä sekä lasta että äitiä koskevat rv7 tietopaketit.

Se alkoi nopeasti, räväkästi, ja minä riensin nopeasti työpaikan vessaan tuntiessani tutun holahduksen.

Keskitin kaiken liikenevän tahdonvoimani siihen, että nielaisen palan kurkustani enkä anna yhdenkään kyyneleen kohota silmääni, sillä minun täytyi vastaanottaa yhdet tärkeimmistä asiakkaistamme noin kahden minuutin kuluttua. Siinä minä sitten vääntelehdin neukkarin tuolissa peläten, että jätän jälkeeni märän läntin, ja yritin sivuuttaa tämän tuoreen tiedon mielestäni ja keskittyä kestohymy kasvoillani joihinkin tylsiin sopimusdetaljeihin.

Mieheni tuli kotiin niin innosta hihkuen, ja siellä minä olin vastassa huonoine uutisineni. Minä käperryin nojatuoliin lempi-jättineuletakkini uumeniin ja kuuntelin, mitä mies asiasta löysi netistä minun raportointini perusteella. 

Ihan paskaa, että pitää kärvistellä ”kivuliaissa menkoissa”, ja samalla uskotella itselleen, että kyllä runsaskin vuoto voi olla ihan fine.

Tekisi vaan mieli romahtaa. Kieriskellä itsesäälissä ja syödä kilo suklaata ja kourallinen buranaa, sillä mitäpä minä itseäni enää pienimmilläkään kivuilla kiusaisin, kun niihin on kerta lääkekin keksitty.

Vaan ei. Pitää pysytellä hyvillä mielin, ei saa luovuttaa, vaikka se tuntuukin idioottimaiselta tosiasioiden kieltämiseltä, koska toivoa ei ole virallisesti vielä menetetty.

Kaikista ikävintä olisi se, että tämä ”runsaus” loppuisi vaikka päivän tai parin sisällä, ja sitten joudun odottamaan yli viikon ennen kuin ultrassa selviää lopullinen tuomio. Olisin vaan löysässä hirressä siihen saakka.