Uhoavat stringit
Minulla on hyviä uutisia: voin hyvin. Saatan taas harrastaa seksiä ilman työlästä pyykkäysoperaatiota (vaikkakin alituinen pelko siitä kyllä haittaa nautintoa), eikä tilanne ole muutenkaan muuttunut mihinkään suuntaan. Jos track recordiani ei oteta huomioon, niin oletettavasti kaikki on hyvin.
Minä itse tietysti ajattelen nimenomaan heikkoa track recordiani. On mahdotonta uskoa, että olisin mukamas raskaana sanan perinteisessä merkityksessä. Minulle minä olen raskaana on aina tarkoittanut enemmänkin teknisesti ottaen olen raskaana, mutta sisälläni ei kasva mitään.
Unelmaminäni ei murehdi asioita etukäteen, joten olen sitkeästi yrittänyt luottaa kaiken menevän tällä kertaa hienosti. En halua olla ihminen, joka pelkää aina epäonnistumista kun voisi sen sijaan intoilla siitä, miten hyvin asiat saattavat mennä.
Mieheni pureskelee lapsen mahdollisuutta yhtä maltillisesti.
Hän ei tajunnut, ettemme voi suostua naapurien kyläilykutsuun lauantai-iltana, sillä illanvietto olisi sisältänyt viiniä eikä naapurin Sari todellakaan tule olemaan ensimmäinen ihminen, jolle me tästä tilanteesta kerromme. Minä puolestani kokkasin meille täydellisiä kylmäsavulohivohveleita ja kolmannen jälkeen ymmärsin, että erinäisiä komponentteja olisi hyvä välttää.
Tämän aiheen tauoton pohtiminen on aiheuttanut sen, että olen alkanut uneksia lapsen saamisesta. Ne eivät ole mitenkään kepeitä, huolettomia unia, vaan vähän omituisia.
Itse asiassa en muista ikinä nähneeni sellaista unta lapsesta, että kaikki olisi normaalia, ihanaa ja täydellistä. Olen ylipäätään nähnyt siitä elämäni aikana unta vain muutamia kertoja, vaikka uneksin lähes joka yö.
Viime yönä olin lääkärillä, Greyn Anatomiasta tutulla Addisonilla, ja hän kertoi sen enempiä tutkimatta, että me saamme kaksospojat. En ollut huojentunut tai iloinen, vaan unessakin varma siitä, ettei hän voi sitä tietää näin varhaisessa vaiheessa enkä minä ainakaan kaksosia voi odottaa näin vähillä oireilla.
Toissayönäkin meillä oli vauva. En ole varma, oliko se meidän vauvamme, mutta meille se oli annettu ja me siitä huolehdimme parhaan kykymme mukaan.
Asuimme lapsuudenkodissani, jossa jostain syystä suljimme sälekaihtimia ja sammuttelimme valoja, ettei pimeältä kadulta näkisi niin selkeästi sisälle. Ihan kuin olisimme halunneet piiloutua talon uumeniin turvaan, aivan näkymättömiin. Pelkäsin vauvan aistivan meidän hermostuneisuutemme, jolle en tiennyt syytä, ja alkavan itkeä, mutta se vaan ihmetteli puuhiamme ihan rauhassa.
Se oli vastasyntynyt, pienenpieni poika, joka oli kapaloitu oikein tiukasti. Se katsoi minua tummilla silmillään kiltisti, hipihiljaa, ja mietin, punertaako sen silmät kaikesta tästä valvomisesta.
Raotin sen sinistä kapaloa, koska jotenkin tiesin niin olevan parempi. Ihan tutulta vauvalta se tuntui. Jos se olikin meidän oma vauvamme, niin minä sitä en kuitenkaan ollut synnyttänyt emmekä me sitä kapaloa olleet tehneet.
Eihän lapsesta uneksimisen kuulu olla tällaista! Senhän pitäisi olla onnellista, ihanaa, täydellistä. Rauhoittavaa. Kai nuo unet ovat yhtä hämmentäviä kuin tämä tosielämän tilannekin.
Herättyäni puin uhallani stringit, joista en kylläkään pidä, sillä jos saan keskenmenon, niin stringit saavat siinä hetkessä luvan olla pienin kaikista murheistani, ja minä ajattelen nyt väkisin kaiken menevän hyvin.
Hy-vin.