Ulkopuolella sisäpiirissä
Perinteeksi muodostuneessa kaverijuhannuksessa oli tänä vuonna mukana kaksi raskaana olevaa naista. Tiesin sen etukäteen, onneksi, ja eniten pelkäsin sitä, että joku muukin ilmoittautuu paikan päällä yllättäen siihen joukkoon.
En sentään itse harkinnut poisjäämistä, ovathan he hyviä ystäviäni, ja edustavat vähemmistöä. Mutta ei minua voinut vähempää kiinnostaa heidän raskautensa.
Suoraan sanottuna, minulle olisi ollut hirveää, jos koko juhannuksenvietto olisi keskittynyt näiden kahden vatsan ympärille. En minä olisi kyennyt osallistumaan hössötykseen. Kykenin sentään esittämään herttaisia kysymyksiä, kuitenkaan paljastamatta sitä, kuinka hirmuisen paljon minä itse asiassa tiedän koko aihealueesta.
Minä osaisin kyllä keskustella raskaudesta ja vauvoista äärimmäisen pieniä nyansseja myöden: olenhan valmistautunut tilanteeseen vuosikausia, lukenut lukemattomia uutisia, kirjoja, blogeja ja keskustelupalstoja. Olen oikein hyvin perillä vauvaskenestä, vaikka viime vuodet olenkin vältellyt kaikenlaisia vaunuvertailuartikkeleita ja synnytystarinoita.
Mietin etukäteen, että saattaisimme vihdoin tänä juhannuksena paljastaa kaikille, että meillä on vähän huono tilanne. Sitten mietin, että olisiko se kuitenkin itsekäs teko raskaana olevia kohtaan, sillä minä en halua varjostaa heidän valokeilaansa. He sentään odottavat esikoisiaan.
No, emme kertoneet, koska sopivaa tilaisuutta ei tullut tarjottimella. Tosin itse kyllä vaihdoin tietoisesti aihetta lapsenteosta muuhun kolmesti, koska haistoin, että seuraavaksi joku virnuilee siitä meille, enkä olisi voinut välttyä töksäytykseltä.
Odottavien äitien vatsat olivat hirmuisen kauniisti pyöristyneet, ja minä kiitin mielessäni heitä siitä, että he käyttivät väljiä toppeja, jotka eivät korostaneet vatsaa. Niiden näkeminen bikineissä teki nimittäin pahaa. Olin kateellinen.
Minä olen hyvässä kunnossa, mutta niin ovat hekin, ja kaiken lisäksi he ovat onnistuneesti raskaana. Eikä arven arpeakaan vielä missään. Täydellisesti istuvat äitiysmalliston lyhyet farkkushortsit, ei mitään miehen vanhoja pieruverkkareita.
Tunsin itseni alempiarvoiseksi epäonnistujaksi, kun katsoin niitä söpöjä vauvavatsoja, ja mietin, että he ovat suoraan kuin jostain mamabikini-katalogista. Tiedän kyllä, että minäkin olen katalogista (no, en oikeasti, mutta oikein ylpeä vartalostani kuitenkin), mutta juuri tuollaisesta minä olen haaveillut jo niin, niin, kauan.
En minä aiemmin ole vertaillut vartaloani muihin, varsinkaan ystäviini. Minulla on hyvä itsetunto. Nyt kuitenkin huomasin ajattelevani, että he ovat selkeästi minua parempia – hän juoksi viime kesänä maratonin, hän on hoikempi, hänen ihonsa on täydellinen, ja mikä pahinta, hän on raskaana. Hänen kroppansa on sellainen, kuin kolmekymppisen naisen kropan kuuluu olla, hedelmällinen.
Luultavasti heillä todellisuudessa on myös arpia ja näppylöitä, mutta tällä hetkellä he edustivat minulle juuri sitä, mitä olen kaikista eniten tavoitellut.
Vaan minäpä vietin kaikkien odotusten ja todennäköisyyksien vastaisesti jo viidettä juhannusta siemaillen viiniä. He silittelivät ajatuksissaan vatsojaan, ja minä sen sijaan huolehdin, taas, ettei tamponini naru pilkistä uimapuvun reunan alta.
En halua muistella, kuinka monta naista juhannusjoukostamme on pudonnut sinä aikana, kun minä olen saattanut olla raskaana. Ensi vuonna heitä on taas kaksi vähemmin. Itse asiassa, ensi vuodeksi on monta muutakin potentiaalista putoajaa. Kävimme tätä miehen kanssa läpi heti kotimatkalla.
Ensi vuonna jäljellä voi aivan hyvin olla vain me ja pari sinkkumiestä. Juuri siten meidän perinnejuhannuksemme oikeastaan alkoivat silloin kymmenen vuotta sitten, kokoonpanolla minä ja pojat, kun ei ollut mitään parempaa spektaakkelimaista suunnitelmaa tiedossa.
Meillä oli silläkin kokoonpanolla mielettömän hauskaa, mutta juuri nyt sen toisinto tuntuu vain surulliselta.
Tiedän kyllä, että sellainen juhannus olisi edelleen hillittömän hauska. Mutta kun se ei ole sitä, mitä ensisijassa toivoisin.
Surulliselta tuntuu kyllä sekin, että kaikki muut jättäisivät yhteisjuhannuksen, paitsi sinkkumiehet. Ei kai se heidänkään mieltään ylentäisi.
Kyllä meillä nytkin oli tosi hauskaa. Lähdin juhannuksenviettoon elämään, kuten velvoitteista vapaa aikuinen ihminen konsanaan, eli ottamaan rennosti. Brassin kautta hakemaan hitti-roseeta ja burgeriainekset, Spotifystä Kesähitit 2021-soittolista soimaan ja mökkiä kohti! Nauttimaan kaverien kanssa kaikesta siitä mahtavasta, mistä kuitenkin luopuisin silmää räpäyttämättä, jos vaan saisimme lapsen.
Sain skoolata mökkiolympialaisten välierävoitoille, opetella lavatanssien sijasta twerkkausta laiturilla, valvoa aamuyöhön nauraen aivan katketakseni. Pelasin hiestä märkänä biitsiä, peuhasimme jättimäisellä flamingolla järvellä, lauloimme Sex on Fireä äänen käheäksi, sääkin oli täydellinen.
Kyllähän lähes se kaikki periaatteessa onnistuisi raskaanakin, mutta… nope. Ei se olisi sama asia. Kyllä minä sitten jäisin tällaisesta hauskanpidosta paitsi. En minä sitten enää olisi salamana mukana juhannuspäivän tennisturnauksessa.
Totta kai roolini muuttuisi täysin, jos olisin raskaana. Ja sitähän minä haluaisin, vaikka tämä kuinka hulvatonta olikin.
Vaikka meillä oli kuinka hauskaa, silti sekin teki pahaa, kun odottavat äidit tulivat lenkiltä, ja me muut vasta söimme aamupalaa. Kyllähän minäkin normaaliviikonloppuna tulisin tähän aikaan lenkiltä, mutta siinä tilanteessa tunsin itseni taas epäonnistujaksi. Vaikka eihän lenkkeily edes ole mikään minulta poissuljettu, odottavien äitien juttu, ja eihän minulla edes ollut krapulaa.
Sellaista on ottaa rennosti ja elää, kuten ei lasta yrittäisikään.