Uusia oppeja
Yksi lapsettomuuden selviytymiskeinoistani on ollut vältellä kaikenlaisia raskaus- ja pikkulapsiaiheita. Olen tietysti kysellyt kohteliaisuudesta ystäviltäni heidän vointiaan raskausaikana, mutta sydäntäni on raastanut käydä edes sellaisia lyhyitä pinnallisia keskusteluja.
En ole myöskään halunnut lukea odotusajan blogeja sen jälkeen, kun lapsenteko paljastui meille lähes mahdottomaksi tehtäväksi suorittaa. Toisin sanoen: luin niitä kypsytellessäni päätöstä jättää ehkäisy pois ja vielä ensimmäisen yritysvuoden aikana, ja olen palannut niiden pariin vasta hyvin varovasti ties-kuinka-monennella-kuulla raskaana.
Tästä taktiikasta johtuen minulla ei ole ollut kovinkaan täsmällistä tietoa raskauden nyansseista.
Siis joo, totta kai olin tietoinen niistä sadoista raskausoireiden listoista jotka google antaa, mutta en esimerkiksi tiennyt, että lapsen muljuaminen vatsassa voi käytännössä tarkoittaa todella etovaa olotilaa. Jotenkin olin ajatellut, että siellä se potkii ja liikuskelee, mutta se tuntuu ennemminkin siltä, että kylpylässä sellainen hierova pore osuu vatsaan.
Ja tietenkin se muljuava hierontasessio vaan jatkuu ja jatkuu, lakatakseen vain ihan hetkeksi. Ja sitten se alkaa taas ajasta ja paikasta riippumatta eli muun muassa silloin, kun harrastat seksiä tai yrität illalla nukahtaa, ja yöllä, kun olet joutunut käymään vessassa tai kääntämään kylkeä, tai aamulla, kun olet vilkaissut herätyskelloa ja ajatellut onnellisena, että vielä saa nukkua tunnin.
Luonnollisesti on hyvä asia että lapsi liikkuu – ainakin olen zen lapseni olotilan suhteen vaikka etookin, mutta tätä tuntemusta ei kyllä varsinaisesti tule ikävä.
Ulkoistettuani itseni raskaus- ja lapsiperheskenestä minulla on myös ollut harhainen käsitys kyvystä harrastaa liikuntaa raskaana. Olin kuvitellut, että raskaana a) kolottaa joka paikkaa tai on niin huono olo, että liikunta on siksi no-go b) hengästyy, hikoilee ja väsyy niin helposti, ettei sen takia pysty liikkumaan pientä hetkeä pidempää.
Minulle on kuitenkin käynyt niin, että tahdonvoimastani ja loistavasta olotilastani huolimatta en ole pystynyt harrastamaan hikiliikuntaa enää raskauden puolivälin jälkeen.
Kun lähden kävelylenkille, vatsani tuntuu menevän kramppiin, vaikka kuinka hidastan tahtia. Se ei satu yhtään, mutta keskivartalo menee hirveän pinkeäksi ja on pakko pysähtyä nojailemaan polviin, jotta se yhtään rentoutuu ja pystyn hengittämään syvään. Eihän minun edes tarvitse vaappua kävellessäni, ja silti pakkotauko iskee viimeistään kotikatumme päässä!
Meni kuukausia ennen kuin tajusin kertoa neuvolassa, että minua siis supistaa kävelylenkeillä, koska luulin että supistus sattuu aina edes vähäsen.
Ihmekös tuo – enhän minä ole ikinä halunnut tarkemmin kuulla, miltä supistus tai harjoitussupistus tarkalleen ottaen tuntuu. Olen olettanut, että ne tuntuvat jotakuinkin menkkakivuille, eikä kukaan ole sattunut tarkemmin niitä kuvailemaan. Oletan, että minulla nämä ovat olleet harjoitussupistuksia, ja se on siis minun selkokielelläni sellainen kivuton mutta epämukava keskivartalokramppi.
Kerran siinä polviin nojaillessa mietin, että tältäköhän abtronic-pro tuntuu.
En siis voi juuri lenkkeillä, sillä kiristys iskee niin nopeasti ja niinkin hitaassa vauhdissa, ettei minulla ole pienintäkään saumaa saada hikeä pintaan ennen kuin on pakko etsiä istumapaikka. Lihakseni eivät ehdi väsyä yhtään eikä vatsaan satu, mutta keskivartalo on niin pinkeänä, ettei kävelyä voi jatkaakaan.
Normaalisti aloittaessani treenin hengästyn hieman, alan hikoilla, alan puuskuttaa, ja sitten jossain vaiheessa kunto loppuu eli kerta kaikkiaan väsyn ja on pakko lopettaa. Kuvittelin, että raskaana tuo kaikki vaan tapahtuu pikakelauksella ja niistä kuuluisista rappusistakin tulee hikiliikuntasuoritus.
Vähänpä tiesin.
Erään 2km mittaisen lenkin aikana jouduin istumaan penkille kaksi kertaa rauhoittamaan vatsaani,vaikka olin alun perinkin ottanut sen välttämiseksi löntystelytahdin, ja päätin siirtyä enenevissä määrin urheilemaan kuntosalille. Järkeilin, että siellähän syke on äärimmäisen helppoa pitää matalana ja voin keskittyä spesifisti vain tiettyihin lihaksiin. Ah, rakastan sitä ihanaa poltetta lihaksissa!
Vähänpä tiesin siitäkään.
Lämmittelyn suhteen on sama hengästymisongelma kuin kävelylenkeillä, ja lihastreenin osalta käy heti niin, että lihaksista tuntuu loppuvan veri ja minun on pakko jättää sarja kesken. Sellaista kunnon hikeä tai poltetta ei saa aikaiseksi millään.
Minusta on siis tullut liikunnan suhteen sellainen vähissä oleva akku. Starttaa ihan pikkuisen ja hyytyy sitten välittömästi.
Neuvolassa on oltu joka kerta silminnähden pettyneitä, kun minulla ei ole ollut minkäänlaista oiretta raportoitavana. Hehän aina kannustavat harrastamaan liikuntaa, joten päätin sitten kertoa tästä (minulle) yllättävästä ongelmasta.
Tietenkin se kuitattiin aivan täysin normaalina asiana tutkimatta sen enempää, ja lisäksi minua neuvottiin jäämään sohvalle hyvillä mielin. Tuntuihan se vähän tyhmältä valittaa tällaisesta asiasta – voin kaikin puolin loistavasti, mutta en voi harrastaa hikiliikuntaa, voi-voi. Poor me. Olisin silti ilahtunut, jos hän olisi ehdottanut vaikka sen kuuluisan ferritiinin mittaamista.
Kai minä silti jatkan korttelin ympäri löntystelyä ja painojen heiluttelua. Jospa sillä pysyisi kaikki suuremmat vaivat vielä poissa.