Viiden pisteen vihje

Noniin, tulipaloja tulipalojen perään.Huokaisen syvään ja vastaan päivän tuhannennelta tuntuvaan puheluun. Lähdin kotoa töihin jo 11h sitten, ja nyt jokaiset liikennevalot tuntuvat henkilökohtaisesti vastustavan minun kiirehtimistäni takaisin kotiin.

Töissä on sesonki pahimmillaan, ja minä olen laiminlyönyt ystäviäni remontin takia jo kuukausikaupalla muutenkin. Saatiin kerrankin sovittua yhteislenkki, ja minä uhkaan myöhästyä tältäkin. Piipahdan vain supernopeasti kotona vaihtamassa vaatteet.

Asiakas jatkaa kertomusta akuutista hädästään ja toivon, ettei hän kuule, että ahmin samalla ruisleipää. Puhelimen kaiutin on kyllä mahtava keksintö.

Aivan, minäpä yritän järjestää sen heti, palataanpa, moikka. Kiire on, mutta tuleepa tämäkin hässäkkä hoidettua saman tien.

Vessasta sentään en kehtaa kellekään soittaa, edes kaiuttimella. Minua ärsyttää, että tamponin vaihtaminenkin on varsinainen strategiapeli. Minkä tyyppisen minä nyt laitan? Milloin pääsen vaihtamaan seuraavan ja minkälaisen varaan matkaan sitä varten? Onko näitä oikeassa käsilaukussa tarpeeksi?

Takaisin aikatauluun, eli selaamaan seuraavaa puhelinnumeroa. Kesken etsinnän puhelimen näytölle tulee ilmoitus. *Kuva ryhmään henkilöltä Eero: Meille tulee mullistava kev… *

Tämä viiden pisteen vihje riittää. Unohdan välittömästi, mitä ”äärimmäisen kiireellistä” olin tekemässä. Tämän minä tiedän ilman viestin avaamistakin.

Trikoot jäävät nilkkoihin lysähtäessäni sohvalle puhelimen viereen. Olen tarkistamattakin asiasta ihan kaksisataaprosenttisen varma: Eero laittoi klassisen ultrakuvan. Kyllä minä aavistin, että he varmaan haaveilevat lapsesta. Hekin.

Istun jähmettyneenä. Ei tee mieli avata koko viestiä. Eero ja Sara ovat tosi rakkaita ystäviä, mutta en haluaisi kuulla vauvauutisia keneltäkään. Yhtään. Keneltäkään.

Minä täällä teen kauppalistaa tamponeista ja muut ihmiset odottavat vauvaa. Onneksi he asuvat kaukana.

EIKÄ. Enhän minä niin saa ajatella. Hehän ovat ihania ihmisiä.

Lopulta avaan viestin lataamatta ultrakuvaa. Minä muistan onnitella sydän-emojien kanssa: vaikka nyt tuntuu paskalta, olen hyvä ystävä, ja aidosti iloinen heidän puolestaan. Muutama ryhmän sinkkumiehistä ei muista vauvauutisten protokollaa, kehtaavat onnitella ilman kourallista siirappisia hymiöitä.

He ovat minua hieman vanhempia ja vielä sinkkuja. Tiedän, että he haluavat (joskus) lapsia. Onko tämä heille vielä kipeämpää, kuin minulle?

Minä olen sentään onnellisesti naimisissa.