Lapsettomuudesta kärsivää äitiä kiinni kirivät möröt

Juuri nyt kaikkien huulilla: äitienpäivä, äitiys, lapset, lapsettomuus. Jaanpa siis pari omaakin sanaa.

Minä olen äiti, jolla on yksi ihana poika. Pojalla on yksi ihana isä ja isällä yksi kamala vaimo. Piiri sulkeutuu ja karuselli kulkee. Ulkona sataa muuten lunta! Taka-taka-taka-taka-taka-taka-taka-taka-TAKATALVI! Nyt mietin, mihin heitin sen punaisen pienen lankakeräni, joka sisälsi ihan suoran ajatuksen lyhyestä ja ytimekkäästä postauksesta, ilman mutkia, mäkiä, suksia, jotka ajautuivat laskemaan kumpareita, yksi, kaksi, kolme, neljä…

PISSATAUKO! Halusitte tietää.

5 vuotta ilman ehkäisyä ja vain yksi positiivinen raskaustesti. Ei yhtään haamua, ei roskishaamua, ei edes sitä kuuluisaa viivanpaikkaa. Mutta yksihän riittää! Siitä syntyi vauva. Mitä nyt käsikirjoitus levisi käsiin jo ihan alussa niin kuin erään nimeltämainitsemattoman Jokisen eväät. Onko kukaan ikinä nähnyt tätä Jokista tai hänen eväitään? Miksi ne levisivät, oliko hän rähmäkäpälä? En tiedä, mutta sen tiedän, mitä sivuja kirjoiteltiin uudestaan kässäriin.

Vuodelepo! Taakse poistu! Tanner täräji kuin puulattia saluunassa, jossa nahkahapsuiset tanssivat rivissä. No ei, ihan lepo vaan. Ei olisi saanut edes istua. Harjoitussupistuksia! Näin ne neuvolassa totesivat, kun sanoin, että ”sattuu saatana!” Kunnes tehtiin seuraava tupatarkastus tunturihuvilani kautta kohdunsuuta hipsutellen. ”Oho, se on lyhentynyt ja 2 cm auki!” Totea siinä nyt sitten Hessu Hopomaisesti ”voi juku!” ja lyö perään kämmenellä otsaasi niin kuin Spede aikoinaan. Olin myös unettomuuteni kanssa valvonut tuolloin vähintään viikon putkeen. Meni laskut sekaisin. Enemmän sekaisin kuin minä. Osastolle hopi hopi, kortisonipiikit kankkuun ja tenoxit yöksi naamaan. Sanoin kyllä, etten nuku sillä, että siitä tulee vain huono olo. Tosin, närästysryökimisen kera se saattoi kuulostaa lähinnä siltä kuin puhuisin ranskaa.Koko yön siellä ramppas hoitsu kurkkimassa, että miten ihmeessä en vieläkään nuku. No nii-in!

Parin yön jälkeen pääsin takaisin kotiin, takaisin tuttuun vaaka-asentoon, oman läppärin ääreen irkkaamaan ja pelaamaan WoWia. Meidän pienen yksiön vessa ihan siinä vieressä. Osastolla meni urheiluksi, kun yhteisvessat olivat kaukana käytävällä. Ai niin, unohdin kertoa, että alkuraskauden aikana saatiin häätö omakotitalosta. Jouduttiin luopumaan 3/4 meidän huonekaluista, notta mahduttiin pieneen yksiöön. Kaksioon päästiin vasta, kun poika oli 6kk ikäinen. Mutta eipäs hättäillä, jatketaan tarinaa!

Perjantaina 6.3.2009 soitin netissä olleen mammaryhmän painostuksesta neuvolaan, että epäilen tunturihuvilani tihkuttavan lapsivettä. Eipä siinä ehtinyt sanomaan juuta, eikä jaata, kun käskivät lähteä pikimmiten Taysiin tarkistettavaksi. 120 km autossa istumista. Voi luoja, että tuntui niin kuin koko pylly räjähtäisi niin kuin, niin kuin… öh, Jokisella joku astia, missä sillä varmasti oli vaimon mukaan laittamaa kalasoppaa. Seitipaloja kermaisessa liemessä. Juuri sopivasti pippuria. Tilliä. Ehkä varhaisperunoita. Tuoksussa tuntuu olevan myös vähän jotain sipulia, purjoa? Bah, spekulointia sanon minä! Nälkäisenä kaikkein pahinta on jäätävän hyvä tuoksumuisti. Mitään muuta muistia mulla ei sitten olekaan. No näitä vanhoja muistan. Tikut silimis.

Alkoi supistukset. Ne kesti joka kerta vaan kauemmin, joka kerta kovemmin ja hemmetin lähellä toisiaan. Oltiin puolessa matkassa. Karjuin niin, että hyvä kun mies pysyi tiellä. Meillä oli joku ranskalainen auto, se oli valkoinen. Se ei tykännyt Suomen sateista. Antenni perhana päästi vedet autoon sisälle vartta pitkin. Hieno peli. Ei sentään Opeli. En saa nyt millään päähäni yhtäkään ranskalaista merkkiä, koska ajattelen vaan sitä kalasoppaa.

Mua väsyttää tää kirjoittaminen. Ahahaha, pitää lopettaa jaarittelu. Haluan katsoa vielä jakson MasterChef USA:ta tälle yölle. Mies lähtee jo töihin. Torstaina jatkuu koulut! Jee, kakarat mäkeen! Ei kun olen vahva ja sivistynyt äiti. Päivääkään en vaihtaisi. Kröhöm. Se siitä jaarittelun lopettamisesta, mutta pääsin sentään jo äitiyteen! Yksikin viittaus riittää!

Perillä, ilmoittautumisluukulla. Ihan vaan, jos tarkistukseen pääsisi. Toki, ”kulkekaa pitkin punaista viivaa oikealle ja istuutukaa käytävälle odottamaan”. Mehän istuttiin ja pitkään istuttiinkin. Ne supistukset vaan paheni, minä karjuin ja itkin. Vihdoin mun vuoro ja taas sormia kohdunsuulle. ”Kolmelle sormelle”. Oli niin myöhä, etteivät viitsineet lähettää kotiin enää. Saatiin vuodepaikka siitä verhon takaa. Siellä maattiin, kunnes kutsuttiin taas tarkistukseen. Mulle mitään ehtinyt tekemään, kun lurahti lapsivedet sängylle. Hoitaja siinä hyppi niin kuin pieni pupu, taputti ja toisteli ”hyvä tyttö, sää synnytät!” Sain taas piikkiä kankkuun, tällä kertaa jotain huumetta selkeästi, sillä olin koko yön ihan kännissä, kun mies yritti nukkua mun pälätykseltä.

Aamulla kävin kinuamassa toista annosta, kun pää oli selvinnyt. Sain, mutta tällä kertaa se aiheutti elämäni pahimman krapulaolon. Mies päätti lähteä äidillensä syömään, kun siinä lähellä asui. Musta ei seuraksi ollut, koska oksensin taukoamatta. Hyi, se tuoksumuisti… Ja tuo vieno oksennuksen haju laittoi muistamaan, että se tarkistus ja lapsivesien meno sattuikin vasta sinä päivänä. Juuri silloin, kun mies oli äidillänsä. Saliinhan siitä lähdettiin. Miehelle soitin täystyhjennyksen aikana, notta vauhtia töppösiin. Olihan tuo tulossa jo ja mun paniikkipuhelun takia ajoi ohi rampin, mistä piti kääntyä. #vainhuomaamatonjutut

Kissoille ruokaa, ennen kuin tuo yksi niistä syö mun läppäristä kulman rikki! Ja nyt kerron lopun asiani lyhyesti.

Mies ehti oikein hyvin kertomaan seurantalaitetta katsomalla, kuinka iso supistus on kulloinkin kohdalla. Hienoa työtä, enpä olisi itse muuten tajunnut! Kerroinko muuten jo, että tuo päivä oli minun syntymäpäiväni? Ensi vuonna juhlitaan yhteisikänä viisikymppisiä! Mutta eipäs nyt ihan näin nopeasti kerrota tätä sittenkään. Kuka haluaa kuulla, mikä kaikki meni salissa pieleen? Olisi helpompi kertoa, mikä ei mennyt.

Kätilö kertoi, ettei kaikki lapsivesi olekaan lurahtanut. Piti tilata kalvoja puhkomaan joku tätskä. Se oli tehokkain täti, mitä olen ikinä nähnyt. Samalla sekunnilla, kun hän avasi salin oven, tunturihuvilani räjähti. Sellainen kunnon suihkutus niin kuin formuloiden palkintopallilla. Ja kun ne yleensä myös ottaa siitä huikkaa, niin tällä kertaa sen teki kätilöharjoittelija. Mies kertoi, että tuo oli kalpea kuin lakana ja pyyhki lapsivettä ja verta kasvoiltaan, hiuksiltaan… Se siitä! Yhtäkkiä vilkkuu hätävilkut, huudetaan kapeasta lantiosta, napanuorasta kaulan ympärillä, hätäsektiosta, huoneessa vilisee ihmisiä niin kuin muurahaisia.Olin saanut komplikaation epiduraalista. Mulla iski paniikkikohtaus, mun käskettiin hengittää. Mitä se on, jotain syötävää, kalakeittoa? Hen-git-tää. Sitten sanottiin, ettei sydänääniä ole. Mut nostettiin kontalleen ja mun vatsaa hakattiin! Ei sydänääniä, ei. Yritä hen-git-tää! Mut käsketään toiseen petiin, jota lähdetään heti kärräämään ympäri sairaalaa. Se tuntui oikeasti siltä, niin kuin oltaisiin kurvailtu pari kunniakierrostakin. Uusi huone, uusia ihmisiä. Tai muurahaisia, en enää tiennyt. Sanottiin, että nyt tulee nukutus suoraan suoneen ja puf. Pimeys.

Heräämössä 2 tunnin päästä availin silmiäni ja olin ihan pihalla kuin Jokiskan tekemä kalakeitto astiastaan. Olikohan tupperwarea? Sillä hinnalla ei varmaan astiat kyllä räjähtele. Meille tuli Tupperwarea miehen äidiltä. Mä olin miettinyt yli 15 vuotta, että mikä ihmeen esine on se sininen lyhytvartinen kauha, missä on niin iso reikä, ettei sillä lapata ainakaan Jokisen kalakeittoa. Yli 15 vuotta se oli vaan pyörinyt mukana astialokerossa! Sitten sellainen tuli vastaan somessa. Myytti oli murrettu! Sillä lasketaan kananmunat kiehuvaan veteen! Aaahahaha! Enpä olisi arvannut. Nyt vain 99,98 euroa! Joko sinä olet hankkinut omasi? Postaus ei sisällä kaupallista yhteistyötä.

Lanka löydetty taas! Mies tuli heräämöön, mukanaan käärö. Mä sain sen käärön kainaloon. Se hengitti, se oli elossa, minusta oli tullut äiti! Itkuparkuherkkistelyt tähän. Teen sitä ihan oikeasti taas ja se tuntuu ihan hyvältä. Luulin, että se olisi karmein syntymäpäiväni ikinä. Olikin, mutta samaan aikaan se oli paras syntymäpäiväni ikinä. Ja sitten taas karmein. Reilut 5 minuuttia katsoin maailman suurinta ihmettä ennen kuin se vietiin pois. Meidät kärrättiin täysin eri päihin sairaalaa. 8 pitkää päivää mä kuuntelin kivuissani naapuripedillä jatkuvasti käyviä vieraita ja tuhisevaa itkuista vauvaa. Omani oli niin kaukana ja mä olin liian kipeä liikkuakseni kovin paljoa. Ei sillä, aina kun pääsin liikkumaan tai joku kärräs mut sinne, niin mä päädyin aina tuijottelemaan jotain ihan vierasta vauvaa. Kai mua pidettiin siellä ihan sekopäänä. Hellästi tulivat ja ohjasivat oikeampaan paikkaan. Mitäs vaihtelivat meidän pojan paikkaa niin tiuhaan! Nih! Nykyään mulla on silmälasit.

Tämä tarina olisi ihana lopettaa tähän. Olisi.

Toista lasta ei koskaan saatu. Ei mitään, ei pienintäkään lupausta. Toista sataa maalamatonta taulua, raskaustestiä. Äitiys on ihmeellistä, mutta niin on kohtalon ivakin. Minä kutsun meitä lapsettomuudesta kärsiviksi, vaikka yksi lapsi onkin. Yksikin riittää! Mutta tunteet; syyllisyys, pettymys, itkettää niin, että naurattaa. Lapsen moninkertaiset itkut siitä, että kaikilla muilla on kaveri kotonakin.

Se sattuu. Tulee sattumaan aina. Se on yksi niistä asioista, mikä on tehnyt minusta tämän kamalan vaikeasti masentuneen vaimon yhdelle ihanalle miehelle, jolla on yksi maailman ihanin poika, jonka äiti olen minä.