Tämä postaus on julkaistu alunperin 3.5.2016

”Huono itsetunto on yksi pirullisimmista matkakumppaneista elämässä. Se värittää sanat ja teot ja saa epäilemään tarkoitusperiä. Huono itsetunto saattaa estää tavoittelemasta unelmia ja elämästä sellaista elämää kuin oikeasti haluaisi.” (Havahtuminen 2016).

Tuossa lauseessa kiteytyy aika hyvin mun viimeaikaiset ajatukset. Itsetunto on siitä viheliäinen kaveri, että kun se on kertaalleen saanut kovan kolauksen niin seuraava kolaus saattaa sattua sitten kahta kauheammin. Ei välttämättä; riippuu tilanteesta ja asiasta sekä tietysti ihmisestä. Tässäkin kohtaa tulee muistaa, että ihminen on yksilö ja jokainen kokee asiat eri tavalla. Onneksi itsetuntoa voi myös kehittää ja se voi kehittyä ajan kanssa. On olennaisen tärkeää, että itsetuntoa aletaan kehittää jo lapsena. Lapsen itsetunnon kehityksessä suuri vastuu on aikuisella.

Omalla kohdalla itsetunto on ollut aina enempi ja vähempi kiinni kiloista. Pahin epävarmuus on hälvennyt iän ja kilojen myötä. Mitä enempi elettyä elämää on takana, sitä enemmän sitä tiedostaa mikä elämässä oikeasti on tärkeää ja millä on oikeasti väliä. Esimerkiksi se, mitä muut ajattelee ei merkkaa juurikaan mitään. Se merkitsee, mitä perheenjäsenet ja ystävät ajattelevat mutta muulla ei ole oikeastaan väliä. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen ja ajatuksiin, mutta ne on yleensä hyvä pitää omana tietonaan eikä ainakaan tietoisesti loukata toista niillä.

No se miksi nostin tämän aiheen esille, johtuu siitä että omalla kohdallani oon joutunut viime aikoina keräämään itsetunnon rippeitä melko paljon. Se on tuntunut tällä kertaa todella raskaalta ja vaikka pahin vaihe on ohi, tuntuu se silti…paskalta näin suoraan sanottuna. Toisaalta mun itsetunnolle on tehnyt todella hyvää aikaisempien opintojen edistyminen ja loppusuoralle saattaminen sekä uusien opintojen aloittaminen. Nyt musta tuntuu, että oon löytänyt sen oman jutun ammattillisesti ja tuntuu että voin olla siinä oikeasti hyvä. Se on tosi hyvä fiilis se!

Omalla kohdalla pahiten itsetuntoa syö tilanne, jossa tajuat ettet kelpaa sellaisena kuin olet. Varsinkin kun olet jo ehtinyt luulla, että kelpaat ja se on tuntunut monien kolhujen jälkeen tosi hienolta. Kun matto vedetään alta ja sulle tehdään selväksi (taas kerran), että ulkoisesti ei taso riitä niin kyllä se syö naista. Tietystikkään ihmissuhteet ei aina ole ihan yksinkertaisia ja niihin liittyy monenlaisia haasteita, mutta jos pinnallisuus on liian vallitsevaa niin silloin ollaan kyllä kujalla (huom. mun mielestä, mullakin on oikeus siihen mielipiteeseen :D). Tällä kertaa ei siis oltu ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa todetaan että pitäis saada kiloja pois tai ainakaan niitä ei saa tulla lisää.

Ymmärrän kyllä täysin, että hoikempi nainen on viehättävämpi kuin ylipainoinen. Se on vaan karu fakta, että ulkonäkö merkkaa paljon. Ulkonäköönhän sitä ensimmäisenä kiinnitetään yleensä huomio, luonnollisesti. Mutta mun mielestä on surullista, että nykymeininki menee kokoajan enempi siihen suuntaan, että ulkonäkö painaa vaakakupissa enemmän kuin se sisin.

Luojan kiitos mulla on ympärillä ihmisiä, jotka on saanut tajuamaan että oon ihan hyvä näinkin. Jos se ei jollekkin riitä, niin ei voi minkään. Sitten täytyy vaan etsiä näyttävämpiä daameja. Ja jos joskus oon hoikempi ja satun sopimaan kriteereihin, niin turha tulla siinä vaiheessa enää yrittämään – juna tais mennä jo! Mun motivaatiota laihduttamiseen on myös vienyt nämä asiat, jotenkin sitä aattelee että pitääkö mun laihtua siksi että kelpaan jollekkin. Kun eihän se asia niin ole, tärkeintähän on että kelpaa itselleen. Sen kummempaa itsetunnon pönkitystä en tarvi, itsetunnosta on sentään jotain jäljellä ja pettymyksestä huolimatta pystyn jatkamaan elämää eteenpäin.

Mikä oli tämän tarinan opetus? Sinä olet hyvä ja arvokas juuri tuollaisena kuin olet, älä muuta itseäsi miellyttääksesi toisia.

Ja lopuksi lainaus Suhdesopan sivuilta: ”Hyvän itsetunnon kanssa elämä on helpompaa, mutta huono itsetunto ei ole katastrofi”.

Vuosi 2020 on ollut itselleni todella isojen muutosten vuosi. Rehellisesti sanottuna vielä alkuvuodesta en osannut edes kuvitella, että nyt loppuvuodesta asun Helsingissä. Palasin kotikaupunkiini reilu kymmenen vuotta sitten asuttuani Lahdessa noin neljä vuotta. Siitä asti olen aika ajoittain, enemmän ja vähemmän kokenut kaipuuta isompaan kaupunkiin.

Vuodet ovat toki vierineet nopeasti opiskelun ja työn teon merkeissä, sain opiskeltua itselleni kolme ammattia asuessani kotikaupungissani pohjois-pohjanmaalla. Että sikäli vuodet eivät täysin valuneet hukkaan, vaikka välillä tuntui ettei kotikaupungilla ole minulle mitään annettavaa.

Vuonna 2018 valmistuin viimeisimpään ammattiini ja sen jälkeen olen keskittynyt vain töissäkäyntiin. Takanapäin ovat siis ne vuodet, kun opiskelin kahdessa koulussa ja tein kahta työtä. Olen myös nyt ollut reilun vuoden  ilman koiraa, mikä on ollut uusi ja erilainen elämäntilanne, kun elämässäni on oikeastaan aina ollut koiria. Aikuisiälläni koirat ovat olleet minulle kuin lapsia ja ne ovat olleet todella isossa roolissa  elämässäni.

Olin päättänyt viimeisimmän koirani vielä eläessä, että kun hänestä aika jättää niin uutta koiraa en ole heti hankkimassa. Isokokoisen ja iäkkään koiran kanssa isoon kaupunkiin muutto ei ollut vaihtoehto, joten muuttohaavet sai silloin jäädä.

Syksyllä 2019 viimeisin koirani sitten sairastui aggressiiviseen kasvaimeen, joka vei hänet minulta todella nopeasti. Aluksi olin todella surullinen ja jopa onneton, kun kaikki tapahtui niin  nopeasti, vaikka Fridalla olikin jo ikää. Tuntui etten pystykään elämään koiratonta elämää. Mutta kaikkeen näköjään tottuu.

Vuoden 2020 suhteen minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaisia odotuksia tai kummempia suunnitelmia. Hain muutamaan kouluun kevään AMK-yhteishaussa, mutta niiden suhteen ei ollut kovin korkeat odotukset koska hain suosittuihin kouluihin ja koulutusohjelmiin. Koronan nostellessa päätään alkuvuodesta, en odotellut tai uskonut senkään vertaa järisyttäviä muutoksia tänä vuonna tulevan.

Kevään (ja koronan) edetessä tuli taas melkeinpä joka keväiseksi perinteeksi muodostunut ”kaukokaipuu” eli minun tapauksessa hinku vaihtaa maisemaa ja päästä hieman isompiin ympyröihin pikkukaupungista. Tampere oli jo pitkään ollut kaupunki, joka kiinnosti todella paljon ja tuntui sopivan kokoiselta, sekä oli jonkin verran tuttukin. Varovasti olin katsellut töitäkin Tampereelta, mutta mitään sopivaa ei tullut vastaan.

Entinen työkaverini oli jo viitisen vuotta asunut Helsingissä ja tehnyt myös hoitoalan töitä. Hän oli kertonut myös Helsingin kaupungin hyvistä työsuhde-eduista, kuten esimerkiksi työsuhdeasunnosta ja työmatkaedusta. Helsinki oli joskus nuorempana mulle sellainen kaupunki, jossa haaveilin asuvani, mutta jossain vaiheessa se jäi enkä erityisemmin haaveillut Helsingistä asuinpaikkana. Ei ole itseasiassa kovinkaan kauan, kun ajattelin Helsingin olevan liian kaukana ja liian iso kaupunki minun makuun.

Toukokuun puolivälissä aloin ottamaan selvää siitä, minkälaisia työmahdollisuuksia ja asuntoja Helsingissä on tarjolla. Työpaikkoja oli tarjolla ihan mielin määrin ja päätinkin heti kokeilla onneani ja laittaa hakemuksen yhteen työpaikkaan, lähinnä vain kokeillakseni niin sanotusti kepillä jäätä. Olin varautunut siihen, että muutaman hakemuksen saa näpytellä ja luultavasti menee ainakin vuoden vaihteeseen, että tärppää… Mutta kuinkas kävikään. Sain kutsun skypetyöhaastatteluun heti seuraavalla viikolla, kohta olin jo Helsingissä jatkohaastattelussa ja noin pari viikkoa hakemuksen jättämisen jälkeen sain vakituisen työpaikan Helsingistä.

Asiat siis etenivät todella nopeasti ja vain kaksi kuukautta siitä, kun jätin ensimmäisen työhakemuksen, minulla oli jo työpaikka ja työsuhdeasunto hankittuna. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että välillä tuli aivan epätodellinen olo. Heinäkuun lopussa muutin sitten Helsinkiin, joka oli kyllä melkoinen hyppy tuntemattomaan. Päivääkään ei ole tarvinnut katua, koska sain niin sanotusti aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä — uusi alku siis. 

<3 Neenu