Helsinki – uusi alku

Vuosi 2020 on ollut itselleni todella isojen muutosten vuosi. Rehellisesti sanottuna vielä alkuvuodesta en osannut edes kuvitella, että nyt loppuvuodesta asun Helsingissä. Palasin kotikaupunkiini reilu kymmenen vuotta sitten asuttuani Lahdessa noin neljä vuotta. Siitä asti olen aika ajoittain, enemmän ja vähemmän kokenut kaipuuta isompaan kaupunkiin.

Vuodet ovat toki vierineet nopeasti opiskelun ja työn teon merkeissä, sain opiskeltua itselleni kolme ammattia asuessani kotikaupungissani pohjois-pohjanmaalla. Että sikäli vuodet eivät täysin valuneet hukkaan, vaikka välillä tuntui ettei kotikaupungilla ole minulle mitään annettavaa.

Vuonna 2018 valmistuin viimeisimpään ammattiini ja sen jälkeen olen keskittynyt vain töissäkäyntiin. Takanapäin ovat siis ne vuodet, kun opiskelin kahdessa koulussa ja tein kahta työtä. Olen myös nyt ollut reilun vuoden  ilman koiraa, mikä on ollut uusi ja erilainen elämäntilanne, kun elämässäni on oikeastaan aina ollut koiria. Aikuisiälläni koirat ovat olleet minulle kuin lapsia ja ne ovat olleet todella isossa roolissa  elämässäni.

Olin päättänyt viimeisimmän koirani vielä eläessä, että kun hänestä aika jättää niin uutta koiraa en ole heti hankkimassa. Isokokoisen ja iäkkään koiran kanssa isoon kaupunkiin muutto ei ollut vaihtoehto, joten muuttohaavet sai silloin jäädä.

Syksyllä 2019 viimeisin koirani sitten sairastui aggressiiviseen kasvaimeen, joka vei hänet minulta todella nopeasti. Aluksi olin todella surullinen ja jopa onneton, kun kaikki tapahtui niin  nopeasti, vaikka Fridalla olikin jo ikää. Tuntui etten pystykään elämään koiratonta elämää. Mutta kaikkeen näköjään tottuu.

Vuoden 2020 suhteen minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaisia odotuksia tai kummempia suunnitelmia. Hain muutamaan kouluun kevään AMK-yhteishaussa, mutta niiden suhteen ei ollut kovin korkeat odotukset koska hain suosittuihin kouluihin ja koulutusohjelmiin. Koronan nostellessa päätään alkuvuodesta, en odotellut tai uskonut senkään vertaa järisyttäviä muutoksia tänä vuonna tulevan.

Kevään (ja koronan) edetessä tuli taas melkeinpä joka keväiseksi perinteeksi muodostunut ”kaukokaipuu” eli minun tapauksessa hinku vaihtaa maisemaa ja päästä hieman isompiin ympyröihin pikkukaupungista. Tampere oli jo pitkään ollut kaupunki, joka kiinnosti todella paljon ja tuntui sopivan kokoiselta, sekä oli jonkin verran tuttukin. Varovasti olin katsellut töitäkin Tampereelta, mutta mitään sopivaa ei tullut vastaan.

Entinen työkaverini oli jo viitisen vuotta asunut Helsingissä ja tehnyt myös hoitoalan töitä. Hän oli kertonut myös Helsingin kaupungin hyvistä työsuhde-eduista, kuten esimerkiksi työsuhdeasunnosta ja työmatkaedusta. Helsinki oli joskus nuorempana mulle sellainen kaupunki, jossa haaveilin asuvani, mutta jossain vaiheessa se jäi enkä erityisemmin haaveillut Helsingistä asuinpaikkana. Ei ole itseasiassa kovinkaan kauan, kun ajattelin Helsingin olevan liian kaukana ja liian iso kaupunki minun makuun.

Toukokuun puolivälissä aloin ottamaan selvää siitä, minkälaisia työmahdollisuuksia ja asuntoja Helsingissä on tarjolla. Työpaikkoja oli tarjolla ihan mielin määrin ja päätinkin heti kokeilla onneani ja laittaa hakemuksen yhteen työpaikkaan, lähinnä vain kokeillakseni niin sanotusti kepillä jäätä. Olin varautunut siihen, että muutaman hakemuksen saa näpytellä ja luultavasti menee ainakin vuoden vaihteeseen, että tärppää… Mutta kuinkas kävikään. Sain kutsun skypetyöhaastatteluun heti seuraavalla viikolla, kohta olin jo Helsingissä jatkohaastattelussa ja noin pari viikkoa hakemuksen jättämisen jälkeen sain vakituisen työpaikan Helsingistä.

Asiat siis etenivät todella nopeasti ja vain kaksi kuukautta siitä, kun jätin ensimmäisen työhakemuksen, minulla oli jo työpaikka ja työsuhdeasunto hankittuna. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että välillä tuli aivan epätodellinen olo. Heinäkuun lopussa muutin sitten Helsinkiin, joka oli kyllä melkoinen hyppy tuntemattomaan. Päivääkään ei ole tarvinnut katua, koska sain niin sanotusti aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä — uusi alku siis. 

<3 Neenu