Tiedättekö niitä aikoja, kun kaikki tuntuu lipuvan tavattoman hiljaa eteenpäin eikä mitään tavallisesta poikkeavaa tapahdu päiviin ja sitten viikkoihin? Nyt on juuri se. Kuukausi sitten nuppi oli haljeta haaveita ja unelmia kohti kiiruhtamista; askeleet oli suuria ja keuhkot täynnä ilmaa. Sitten kaikki vain pysähtyi. Tumps. Tervetuloa todellisuuteen.

Sopivaa asuntoa toiselta paikkakunnalta ei löydykään hetkessä niin kuin viimeksi. Työkuviot eivät ole yhtään sen selvemmät tänään kuin eilen. Ihana mies katosi kokonaan eikä toiset enää edes katsele. Ei tietenkään. Nythän ei ole enää mitään meneillään, joten muutuin kurpitsaksi.

Mikään ei ole huonosti. Käyn töissä  ja hengailen kissojen kanssa. Pärjään nippa nappa ensi viikkoon, kun suunnittelen rahankäyttöni. Shampookaan ei ole loppu. Huomenna pääsee venyttelytunnille ja bussilippu on voimassa. Äiti lupasi tehdä keskiviikkona ruokaa. Viikonloppuna on saunojaiset koulukavereiden kesken. Kaikki menee omalla painollaan.

Mutta haluaisin, että asioita alkaisi tapahtumaan. Löytyisi vihdoin se uusi koti. Saisi piirrellä salaa töissä pohjapiirroksia ja miettiä mikä huonekalu menee mihinkin. Kysellä muuttomiehiä. Pitää läksiäiset ja tupaantulijaiset. Katsella karttoja ja miettiä millainen lähikauppa ja millaiset naapurit.

Tiedän, että olen varsinainen onnentyttö, kun saan ajatella tämmöisiä. Ihmiset elävät vaikka missä kurjuudessa ja vankeudessa, mutta minä saan piehtaroida puhtaissa lakanoissa unettomia öitä, kun kaikki on liian tasaista. Kaikki vaan on. Ja minäkin vaan oon ja köllöttelen. Ja haaveilen astianpesukoneesta. Tai ammeesta olohuoneessa.