Yksin

Olen miettinyt tänään omaa yksinäisyyttäni. Jostain syystä vain käy niin, että mä en tule valituksi. En löydä sille mitään yksittäistä selitystä. Olen nuori ja kaunis omana itsenäni. Otan toiset huomioon, pidän kodin siistinä, osaan tanssia ja laulaa. En pelkää kohdata muita. Olen hassu enkä murjota pitkään. Teen käsilläni asioita ja ajattelen maailmaa. En syö eläimiä enkä osta lapsityövoimasuklaata. Olen työssäni hyvä ja kunnioitan muiden tapaa tehdä. Ihmiset istuvat mun viereen bussissa ja kysyvät neuvoa.

Mulla on ystäviä monessakin kaupungissa eikä sellaisten löytäminen ole ollut mulle kamalan vaikeaa sitten sen jälkeen, kun pääsin yli koulukiusaamismöröstäni ja uskalsin olla rohkeasti oma itseni. He kuvailisivat minua varmaankin hauskaksi, persoonalliseksi ja spontaaniksi, mutta hyväksi keskustelijaksi, ehkä taiteilijaksi.

Yksinäisyys mun elämässä on yhtä kuin miehet. Kaikki suhteet, joissa itse olen ollut tajuttoman rakastunut ovat loppuneet ennen aikojaan. Sellaiset taas, joihin olen jotenkin ajautunut kokeilumielessä ovat kestäneet, kunnes olen itse nostanut kytkintä. Mistä tämä johtuu?

Kuvittelin aina, että 25-vuotiaana olisin onnellisesti yhdessä ihanan miehen kanssa ja nukuttaisin kahta lastani uneen takkatulen loimottaessa. Mies polttelisi piippua omakotitalon portailla villatakissa ja kotitossuissa, kissat nuohoaisi jalkoja. Meillä ei olisi paljon mitään ylimääräistä paitsi kaikki mitä tarvitaan eli katto pään päällä ja kauhean paljon rakkautta.

Nyt 28-vuotiaana yksineläjänä olen juuri irtisanoutunut työstäni vielä yhden kerran ja muuttamassa uudelle paikkakunnalle tekemään sydämeni valitsemaa asiaa. Luulin tavanneeni tuon yllä kuvailemani miehen viime syksynä, mutta hän on kadonnut jonnekin, vaikka ensin kaikki oli kuin unta. Vähän niin kuin silloin edelliselläkin kerralla, kun tunsin rakkautta. Hänen kanssaan päädyimme kihloihin asti, ostimme kodin ja vannoimme ties mitä. Kunnes hän katosi elämästäni täysin. Odotin vuoden siinä suhteessa, että asiat palautuisivat ennalleen, mutta niin ei koskaan käynyt.

En ole katkera tai masentunut. Olen nähnyt niin paljon asioita ja kuullut niin monia tarinoita, että olisi hölmöä kuvitella, että kaikki johtuisi aina itsestä. Olosuhteet muuttuvat ja ihmisten väliset suhteet riippuvat paljon ajoituksesta, siitä kuka tarvitsee mitäkin milläkin hetkellä. Silti mietin, milloin on mun vuoro. Miksi juuri mun pitää olla näin kovin paljon yksin?