Vuosi sitten kun muutin Hollantiin muun muassa mummoni ehdotti, että aloittaisin pitämään blogia. En kuitenkaan niin tehnyt, koska ajattelin olevani yksi maailman surkeimmista kirjoittajista. Asia ei oo muuttunut suuntaan eikä toiseen näin vuosi jälkeen päin, tai no, ehkä siihen toiseen (eli huonompaan), mutta eikös kaikki aina sano, että tekemällä oppii.

Mikä sitten muutti mieleni internettiin tarinoitsimisesta? Eilen kirjoitin pitkästä aikaa kirjettä mummolle (toinen kirje vuoden aikana, hyvä juttu, keep up the good work…) ja ajattelin, että hän tuskin tietää kauheasti elämästäni täällä ulkomailla, kun ei koskaan enää nähdä toisiamme. Varmaan ihan kiva on sukulaisten ja muiden tuttujen seurata, että miltä elämä toisessa maassa näyttää.

No miltä se elämä ulkomailla sitten näyttää? Eipä juuri mitenkään erikoiselta, ihan normaalia elämää elän täällä, lähes samantyylistä kuin Suomessa (siitäkin huolimatta, että kaikki on muuttunut). Voisi kuvitella, että kun muuttaa johonkin muuhun maahan, niin kaikki mullistuis ja elämä ois kun elokuvaa ja ehkä se jollekin niin on. Mutta se johtuu varmaan persoonallisuudesta (tai siis kyllä johtuu persoonallisuudesta – opittiin se persoonallisuus psykologian luennolla). Esim. jos on tottunut olemaan kotihiiri paikassa A, niin sitä on myös kotihiiri paikassa B. Tosin tuokin asia varmaan muuttuu jos sille tekee oikeasti jotain.

Vaikka ensimmäinen vuosi Hollannissa oli yksi elämäni rankimmista jaksoista ikinä, niin tykkään silti asua täällä todella paljon. Syitä on esimerkiksi, että kun Suomessa on marraskuussa -10 astetta pakkasta ja lunta, niin Hollannissa on riippuen päivästä ja säästä 5-15 astetta lämmintä ja maa on keltainen lehdistä. Täälläkin voi neuloa sukkia. Tapaan jatkuvasti uusia ihmisiä kaikkialta maailmasta. Saan puhua joka päivä Englantia. Jos joku tulee mäkättämään, voin sanoa: ”Ik spreek geen Nederlands!” (Eli: ”En puhu hollantia.”)

On huikeaa, että kodin voi tehdä minne vaan haluaa!