Miksi olen yksinäinen?

Minulla on vaikeuksia muodostaa ja ylläpitää ihmissuhteita. Minun on vaikea luottaa ihmisiin ja heidän vilpittömyyteensä. Onko hän seurassani vain siksi, ettei parempaa seuraa ole tarjolla? Esittääkö hän mukavaa, koska haluaa minulta jotain? Kuten ehkä huomaa, itsetuntoni on mahdottoman huono, ja niin kauan kun muistan olen tuntenut itseni jollain tapaa huonommaksi kuin muut. Etenkin masennusjaksojen aikana itsetuntoni on lähes olematon. Usein huomaan miettiväni, miksi joku noin mukava ja kaunis ihminen haluaa jutella minulle?
 
Aiemmat ihmissuhteeni (niin kaveri- kuin parisuhteetkin) ovat olleet suurimmalta osin melko sekavia. Toki sekaan mahtuu muutama helmi, mutta näin jälkeen päin katseltuna suurin osa menneisyyden ihmissuhteistani ovat tumman sävyisiä. Olen ollut liian kiltti ihmisille, ja sitä on käytetty hyväksi, niin rahallisesti kuin henkisestikin. Tuntuu, että olen antanut itsestäni kaiken, viimeistä solua myöten, mutta itse en ole saanut juuri mitään. On petetty, hakattu, puhuttu selän takana pahaa, käytetty seksuaalisesti hyväksi ja jätetty ilman syytä. En siis ihmettele, miksi minun on vaikea luottaa.
 
Tietysti minussakin on omat vikani, olen aina ollut hieman ailahteleva ja äkkipikainen. Olen myös melko impulsiivinen ja minulla on vaikeuksia hallita tunteitani. Saatan kiintyä ihmiseen nopeasti ja voimakkaasti, mutta yhtä nopeasti saatan muuttua kylmän välinpitämättömäksi ja tunteettomaksi toista ihmistä kohtaan. Olen jo alakouluikäisestä lähtien kuullut olevani outo. Tiedän kyllä, että minulla on hieman omituinen tapa eläytyä kertomuksiini, ja elän vahvasti tunteen mukaan. Mutta en oikein osaa sanoa, millä muulla tavalla olen outo. Ehkä minulla vain on oudot jutut ja puheenaiheet?  Olen myös introvertti, joten viihdyn hyvin yksin. Luovana ihimisenä vietän suuren osan ajastani kotona ommellen, kirjoittaen tai maalaten, mutta se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö kaipaisi ihmisten seuraa. 
 
Tapaamisten sopiminen ihmisten kanssa on minulle vaikeaa. Ihmisillä on omat kiireensä, ja yleensä kalenteriin sopiva kahvittelupäivä löytyy vasta seuraavalle viikolle. Minun on kuitenkin vaikea luvata tarkkaa päivää tai kellon aikaa, sillä koskaan ei voi tietää millainen mieliala minulla juuri sinä päivänä on. Usein olen luvannut, mutta joutunut perumaan esimerkiksi ahdistuksen tai masennuksen vuoksi, ja nykyisin vältän lupaamasta mitään. En halua keksiä tekosyitä miksi minulle ei juuri silloin sovi, ja totuuden kertominen tekisi minusta haavoittuvaisen. 
 
Sosiaaliset tilanteet ovat ahdistaneet minua niin pitkään kuin muistan, mutta oikeanlaisen lääkityksen avulla olen kuitenkin päässyt pahimmasta jännittyneisyydestä eroon, ja ehkä ikäkin on tuonut tietynlaista varmuutta. Tutemattomille ihmisille on oikeastaan helpompi jutella, ihmisille jotka olen juuri tavannut, tai ihmisille jotka alkavat juttelemaan minulle kaupassa. Ongelmat ilmenevät vasta, kun kyseessä on henkilö jonka kanssa tulen viettämään aikaa päivittäin, esimerkiksi töissä tai koulussa. Minun on vaikea kertoa itsestäni mitään ja laskea ihmisiä lähelleni. Jos joku kysyy kuulumisia, niin harvemmin minulla on mitään kivaa kerrottavaa. 
 
Olen asunut noin kolme vuotta kaupungissa, jossa minulla ei ole yhtään ystävää. Lähin, ja lähes ainoa ystäväni asuu sadan kilometrin päässä, ja sukulaiset ja perheeni melkein 400 kilometrin päässä. Mutta kuinka minä tänne päädyin?
 
Kolme vuotta sitten pääsin ammattikorkeakouluun opiskelemaan, mutta vajaan vuoden jälkeen jätin koulun kesken. Jälleen kerran mielenterveysongelmat vetivät minut alas, erosin silloisesta avomiehestäni, ja lopuksi jäin tänne yksin asumaan. Luulisi varmaan, että koulusta olisin saatut edes yhden kaverin? Ehei, jonkin aikaa yritin sopeutua kaveriporukoihin, mutta lopulta huomasin ettei meillä ole muuta yhteistä kuin koulu. En oikein osannut jutella heidän kanssaan mistään, ja tuntui etteivät he viihtyneet seurassani. Vaikka olin whats app- tai messenger ryhmissä koulun tai jonkin muun ryhmätoiminnan takia, kutsut kahville menivät kuuroille korville.  Usein viesteihini ei vastattu lainkaan, ja lopulta ajattelin että antaa sitten olla. 
 

Olen jo oikeastaan tottunut olemaan yksin, ja siihen ettei minua huomioida. En pyydä ihmisiltä enää mitään, en apua enkä seuraa. Kuulostaa ehkä surulliselta, mutta yleensä päivän ainoa sosiaalinen tapahtuma on kaupassa käynti, eikä sekään ole jokapäiväistä. Toisinaan lähden yksin baariin, sillä humalassa minun on helpompi olla ihmisten seurassa. Tiedän kyllä, ettei minun pitäisi juoda, sillä se vaikuttaa negatiivisesti mielialaani, mutta joskus on kiva olla muuallakin kuin kotona. Joskus on kiva, kun ympärillä on ihmisiä ja joku jolle voi jutella.

 

Jenni

 

Runo.jpg

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *