Kaksi päivää sitten jouduin tekemään raskaan päätöksen, kun käytin rakasta pupuani eläinlääkärissä. Hemulilla oli viikko sitten todettu glaukooma, eli silmänpainetauti, eikä ennuste ollut hyvä. Kanilla normaali silmänpaine on 12-25 mmHg ja Hemulilla se oli hurjat 55mmHg. Tästä syysä silmä oli turvonnut ja venynynyt aiheuttaen sarveiskalvon sisäpintaan todella kivuliaita haavaumia sekä nestekertymää. Lääkäri kertoi kivun olevan samaa tasoa kuin todella pahassa migreenissä.

Todennäköisesti silmä jouduttaisiin poistamaan kokonaan, mutta lääkärin mukaan kaneilla on melko pieni todennäköisyys selvitä leikkauksesta, sillä jo pelkkä nukutus voi olla kaneille kohtalokasta. Tiukalla lääkekuurilla (neljää eri silmätippaa kolmesti päivässä sekä kipulääke) olisi pieni mahdollisuus saada silmän paine laskemaan normaaliin lukemaan, jolloin leikkausta ei tarvittaisi ja Hemulin elämä voisi jatkua lähes normaalina, jatkuvan lääkityksen kanssa. Jos lääkkeet eivät auta viikon aikana, olisi tehtävä päätös. Joko leikkaus tai ikiuni.

Olin todella murtunut uutisesta. Erityisen kohtuuttomalle tilanteen teki se, että Hemuli oli vasta 10 kk ikäinen! Ei edes kokonaista vuotta. Kun viime kesänä hain elämäni ensimmäisen  ranskanluppa kanin kasvattajalta kotiin, en todellakaan osannut kuvitella että joutuisin luopumaan siitä näin pian. Tuntui todella epäoikeudenmukaiselta. Tilannetta pahensi myös se, että olin kolme kuukautta sitten joutunut luopumaan rakkaasta koiravanhuksestani. Miten näin voi tapahtua? Näin ei saa tapahtua, ajattelin mielessäni.

Mutta niinhän siinä kävi, lääkkeet laskivat silmän painetta hieman, mutta eivät tarpeeksi. Päätös oli tehty, en haluaisi tuottaa rakkaalle lemmikilleni enää yhtään kipuja, enkä ottaa riksiä leikkauksen epäonnistumisesta, joten valitsin ikiunen. Tuntui julmalta päättää, milloin on toisen aika kuolla, lakata elämästä. Päättää, että perjantaina kello 16 lakkaat olemasta. Et enää hengitä. Et enää ikinä tunne rapsutusta, silitystä tai rakkautta. Tuntui kamalalta katsella, kun toinen syö ruokaansa, juo vesipullosta, pesee itseään ja elää normaalisti omaa elämäänsä, tietämättä yhtään että tänään on päivä jolloin se päättyy. Että nyt syöt viimeistä ruokaasi. Nyt on viimeinen aamu jonka näet. Tämä on viimeinen hetki, kun sinua silitän. 

Päätös ei ollut helppo, vaikka olin joutunut aiemminkin päättämään toisen elämästä. Hupin, rakkaan koiravanhukseni, kohdalla tilanne oli aivan toinen. Hupi eli hyvän ja pitkän elämän, yli viisitoista vuotta. Vanhuuden tuomat vaivat alkoivat haitata normaalia elämää, ja silmistä näkyi kuinka elämänvalo hiipui hiljalleen. Hupin kohdalla päätös oli ainoa ja oikea, ja täysin luonnollinen. Jossain vaiheessa kuolema on välttämätön. Mutta ei kymmenen kuukauden iässä. Ei alle vuoden ikäisenä. Tuntui niin väärälle.

Vaikka Hemuli oli minulla vain pienen hetken, se jää mieleen ja sydämeen ikuisiksi ajoiksi. Kuten kaikki eläimet, myös Hemuli oli omanlaisensa persoona. Päivät se sai olla vapaana asunnossa, joka päivä sillä oli omat rutiininsa ja se osasi jopa suuttua jos aamuruoka oli tunnin myöhässä. Se ei pelännyt mitään, ja se oli kaikkien kaveri, oli kyseessä sitten ihminen tai koira. Kuivatut omenalastut olivat sen herkkua, ja mikään ei ollut parempaa kuin silittely yhdistettynä herkkujen mussutukseen.

Toivon, että Hemuli ymmärtää päätökseni. Toivon että sillä on hyvä olla, yhdessä siellä jossain Hupin vierellä <3 

Jenni