Kadonnut jäljettömiin
Pysyykö teillä kamat tallessa?
Meillä ei pysy. Ajastani menee tolkuttoman suuri osa hukassa olevien tavaroiden ja vaatteiden etsimiseen, kadonneiden kamojen perään kyselemiseen ja hukkaamisen päivittelyyn ja siitä saarnaamiseen. Tuttua? Varmaan ainakin joillekin koululaisten vanhemmille.
Hukkaamista on kahta sorttia: kodin ulkopuolelle hukatut ja kotiin hukatut. En tiedä, kumpi turhauttaa enemmän.
Kotimme ulkopuolelle unohtuu ja katoaa vuosittain käsittämätön määrä vaatteita. Hanskoja, sukkia, pipoja, kaulureita, huiveja, liikuntavaatteita, jopa sadetakkeja, huppareita ja kenkiä. Olen ahkera löytötavaralaatikoiden ratsaaja, mutta silti osa kadonneista jää pysyvästi hukkateille. Lisäksi häviää kyniä, kumeja, vihkoja, papereita, avaimia, bussikortteja, sateenvarjoja, ratsastushanskoja, juomapulloja, pieniä leluja, legoukkoja ym. kamaa, jota lapset nyt kuljettavat mukanaan. En ole koskaan laskenut, paljonko setelitukkuja minun täytyisi nakata tuleen, jotta summa vastaisi hukattujen tavaroiden aiheuttamaa hävikkiä perheemme taloudessa. Mutta iso se rahamäärä varmasti olisi.
Paikkoja, joihin vaatetta ja tavaraa katoaa, alkaa olla niin paljon, etten enää pysy perässä. On päiväkoti ja koulu, on epälukuinen määrä kavereiden koteja, on kaikki välimatkat joita lapset kävelevät ja pyöräilevät. On busseja ja junia. Kirjastoja. Puistoja. Ja viisi kuusi eri harrastuspaikkaa. Kun etenkin koululaiset lisäksi liikkuvat entistä itsenäisemmin ja huolehtivat (tai ”huolehtivat”) itse kamoistaan, putoan vääjäämättä kelkasta, enkä enää kykene kontrolloimaan tilannetta.
Mitä tässä nyt pitäisi tehdä tai ajatella? Toisaalta minulle on kerrottu, että olin itsekin lapsena kova hukkaamaan tavaroita ja vaatteita. Sittemmin, itsenäistyttyäni, minusta tuli ihan säntillinen. Ehkä toivoa on? Ehkä täytyy yrittää ajatella myönteisesti:
- Lapseni ovat ihan kuuliaisia ja haluavat toimia oikein, he ovat vain hieman hajamielisiä?
- Lapseni ovat niin luovia ja heillä on päissään niin suuria ajatuksia, että sellaiset arkiset jutut kuin hanskoista huolehtiminen jäävät sivuseikoiksi?
- Enemmän vaatteita ja tavaroita kuitenkin vielä toistaiseksi palautuu kotiin kuin jää kadoksiin?
- Se on vain materiaa?
- Voi huoletta ostaa automarketista edullisia rukkasia ja pipoja, kun ne häviävät kuitenkin parissa kuukaudessa (tai joskus parissa päivässä)?
Koti onkin sitten oma juttunsa.
Meillä kotona ei todellakaan ole mitenkään erityisen siistiä arkisin. Viisi ihmistä (tai jos lasten vakkarikaverit lasketaan mukaan, niin kymmenkunta) tulee ja menee, syö, pukee, riisuu, leikkii, askartelee, lajittelee kausi- ja kirpparikamoja, jättää homman kesken, koska ei ehdi, remontoi, leipoo, kokkaa, piirtää ja maalaa, ottaa esille ompelukoneen, päättää hieman vuoleskella, tekee erilaisia eksperimenttejä kylppärissä ja niin edelleen. Siihen nähden, miten paljon täällä puuhataan, tilanne on aika siedettävä. Ainakin välillä.
Lisäksi meillä lähtökohtaisesti on kaikelle kamalle oma paikkansa. Keittiössä, eteisessä, olohuoneessa, wc- ja pesutiloissa, makuuhuoneissa, jopa pihalla. Jokaiselle yksittäiselle lelulle, pipolle, kenkäparille, askartelutarvikelaatikolle, vaatteelle, eväsrasialle, juomapullolle, ratsastuskypärälle, jalkapallolle, haravalle, lapiolle, polkupyörälle, skuutille, repulle ja avaimelle on oma paikka, jonne se kuuluisi käytön jälkeen viipymättä laittaa. Tapahtuuko näin? No ei tapahdu. Ei kovinkaan usein. Ei vaikka asiasta puhutaan päivittäin, sijoituspaikat kerrataan päivittäin, tavaroista huolehtimisesta muistutetaan päivittäin. Missä on vika?!
Jos vaatteet, avaimet, rahapussit, laturit, koulukirjat ja kaulahuivit ovat kovin usein hukassa, täyttyy arki aivan turhanpäiväisistä ja turhaan aikaa vievistä kriisitilanteista, jotka toistavat aina samaa kaavaa.
VANHEMPI: ”Nyt reppu selkään ja menoksi.”
LAPSI: ”Mun täytyy vielä etsiä matikankirja.”
VANHEMPI (silmiään pyöritellen): ”Jösses!”
Viiden minuutin hakemisen jälkeen kirja löytyy.
VANHEMPI: ”Sun täytyy säilyttää koulukirjat niille varatulla paikalla, jotta ne löytyvät kun niitä tarvitaan.”
LAPSI: ”Joo JOOO.”
VANHEMPI: ”Nyt reppu selkään ja menoksi, sun pitäisi olla jo matkalla.”
LAPSI (penkoo taskujaan): ”Kotiavain puuttuu vielä.”
VANHEMPI (pitelee ohimoitaan ja pinnistelee pitääkseen äänensä lempeänä): ”Miksei se ole tuossa naulassa, joka on sen ainoa oikea säilytyspaikka?”
LAPSI: ”No en MÄ TIIÄ. Laitoin sen jonnekin kun tulin sisälle.”
VANHEMPI (auttaa etsimään, koska kiire): ”Miksi näistä samoista asioista täytyy sanoa aina ja aina ja aina? Kotiavaimen AINOA OIKEA SÄILYTYSPAIKKA on tuossa naulassa. Tavaroita ei voi kylvää ympäriinsä, ne eivät ikinä löydy, jos niitä ei laiteta käytön jälkeen paikalleen. Sä olet jo myöhässä ja jäkäjäkäjäkäjäkä…” (vanhempi jatkaa puhettaan välillä mutisten ja siunaillen, välillä ääneen sadatellen samalla kun etsii lapsen kaverina avainta).
Avain löytyy lopulta eteisen naulakon alle pudonneesta pikkulaukusta, joka lapsella oli mukanaan illalla, kun hän oli ulkoiluttamassa naapurin koiraa. Lapsi pääsee matkaan. Vanhempi huutelee vielä perään, että liikenteessä ei sitten saa kaahata fillarilla, vaikka onkin kiire. Ja että siltä kiireeltä vältyttäisiin, kun tavarat olisivat omilla paikoillaan eikä niiden etsimiseen tuhrautuisi aikaa. Ja että miksi se on niin vaikeaa. Ja että kun meillä kerran on jokaiselle esineelle varattu säilytyspaikka, niin miksi ne kamat ajelehtivat aina missä sattuu. Ja, ja, ja…
Vanhempi vaikenee. Hän tapailee sydänalaansa ja tuntee polviensa pettävän. Hän lankeaa maahan, hän kieriskelee maassa. Hän kieriskelee mudassa. Hän repii vaatteensa. Hän hieroo mutaa naamaansa ja heittää sitä ympärilleen. Hänen kasvonsa vääristyvät ja hänen suustaan purkautuu korvia riipivä huuto, joka kiirii keskiluokkaisen pientaloalueen yllä. Vanhukset vetäytyvät pihoilta ja terasseilta sisätiloihin. Äidit peittävät taaperoidensa korvat. Kaupat sulkevat ovensa ja naapurin eläkkeellä oleva eversti lataa haulikkonsa. Taivas vetäytyy pilveen ja myrsky nousee. Hukkaajaperheen vanhempi puristaa vapisevat kätensä nyrkkiin ja kohottaa katseensa. Vain vaivoin hän saa muodostettua epätoivoiset sanat:
”Eikö tämä koskaan lopu?!”
