Mikä sitten saisi määrittää meitä?
Sanovat, ettei vanhemmuus saisi määrittää ihmistä liikaa. Äitiys etenkään. Ja ettei työn merkitys identiteetille saisi olla liian suuri. Ulkonäkö nyt varsinkaan ei saisi olla minuutemme ohjaksissa. Eikä sukupuoli.
Hanakasti olemme ohjaamassa oman, tai ehkä etenkin muiden ihmisten, identiteetin rakentumista.
”Kyllä se on aivan liian riippuvainen puolisostaan.”
”Sen koko elämää hallitsee se, että se joogaa.”
”Se elää työlleen.”
”Sen ajatuksiin ei mahdu enää mitään muuta kuin lapset.”
Miksi ei saisi? Jostainhan meidän minäkuviemme on muodostuttava. Ja jokin meille tärkeä asia sen muodostumista väkisin dominoi.
Ei kai kukaan ole tasapaksu pötkäle, jonka omimmasta minuudesta tismalleen 20 % muodostuu lapsuuden perusturvan tai sen puutteen sementoimista piirteistä, 20 % nuoruusvuosien kaveripiirin preferensseistä, 20 % vanhemmuudesta, 20 % ammatti-identiteetistä ja 20 % harrastusperäisistä kiinnostuksenkohteista?!
Ei, kyllä meidän identiteettimme aina on vähän johonkin päin kallellaan. Ja mitä se haittaa.
Sanovat niinkin, ettei pitäisi antaa minkään itsensä ulkopuolisen määrittää itseään liikaa. Että sinä olet itse. Ikuinen, kuolematon itse. Ja vain sillä on väliä.
Mutta enpä tiedä siitäkään. Kuinka omanapaista ja oman minuuden ympärille käpertynyttä elämää sitä nyt sitten jaksaa elää? Olen kyllä ollut vähän taipuvainen sellaiseen, mutta ajatuksensa saa lopulta aika solmuun, jos viettää kaikki päivät omia tuntojaan tutkiskellen. Onko se elämisen arvoista elämää?
Minä myönnän rehellisesti, että identiteetistäni ehkä 40 % tulee työstä ja ammatista, 25 % on lapsuuden ja nuoruuden peruja ja saman verran vanhemmuutta.
Loput 10 % on sitten sellaista ”vapaata riistaa”, minuuden häilyväistä aluetta, joka on valmiina muuttumaan ja mukautumaan sen mukaan, millaista buustausta minäkuvani missäkin elämänvaiheessa kaipaa. Joskus sitä osaa minusta on määrittänyt joku ihmissuhde. Joskus urheilu ja liikunta elämäntapana. Tällä hetkellä ehkä taide ja kulttuuri, suhteeni niihin.
Mutta jos lähivuosina elämääni tulee uusi rooli vaikkapa vanhenevan tai sairaan ihmisen läheisenä, niin identiteettini tuo osa on valmis ottamaan senkin roolin omakseen.
Työn merkitys on iso. Myönnän sen auliisti. Olen aivan törkeän onnellinen, kun saan tehdä työtä.
Myönnettäköön, että onni täydentyy kovasti siitä tosiasiasta, että olen saanut myös perheen. Olisin saattanut jäädä ilmankin. Olisin ollut siitä surullinen, mutta ilman vanhemmuuttakin olisin varmasti pystynyt elämään onnellisen ja sisällyksekkään elämän. Ilman merkitykselliseksi kokemaani työtä ja ammattia en. Olen sellainen.
Sanovat, ettei työn pitäisi antaa määrittää identiteettiään kovin paljon, koska työn voi menettää koska tahansa.
Olen eri mieltä. Myöskään raajojen tai liikuntakyvyn ei saman periaatteen mukaisesti pitäisi antaa määrittää itseään, koska nekin voi menettää. Ja silti me annamme.
Kaiken voi menettää koska tahansa. Myös lapsensa tai elämänsä rakkauden tai terveytensä tai mielenterveytensä.
Elämme vain kerran, ja minusta kannattaa kyllä tehdä täysin sieluin ja sydämin sellaisia asioita, jotka tuntuvat hyviltä ja oikeilta. Tuskinpa niitä kuolinvuoteella katuu.
Minä olen satavarma, etten kadu happiviikset naamalla henkitoreissa maatessani sitä, että olin juuri tällainen: työssäkäyvä, taidetta, kulttuuria, punaviiniä ja ystäviään rakastava äiti. Joku toinen taas ei samassa tilanteessa kadu pätkääkään sitä, että omisti elämänsä kodille, puolisolle ja pullanleivonnalle. Tai uralle tai koira-agilitylle.
Kun teemme elämässämme rehellisiä, omien arvojemme mukaisia valintoja muiden arvoista piittaamatta, voimme elää onnellisen elämän ja kuolla onnellisina.
Ei se ole mikään jalo tavoite, ettei mikään erityisemmin määrittäisi meitä. Annetaan identiteettiemme olla juuri niin vinksallaan kuin ne ovat.