Itsellinen rytmi

Lähden töistä ilman kiireen tuntua. Kotona on hiljaista. Tytär on leiponut ja lähtenyt tallille. Hän on siellä koko illan. Teen vähän lumitöitä. Siivoilen vähän. Käyn kaupassa ja luen kirjaa. Olen hieman toistaitoinen ja emmin ryhtymisiäni, kuten aina silloin kun minulta puuttuu perhe ympäriltäni pidemmän aikaa.

Aina aluksi, siis. Puolessa vuorokaudessa tavoitan kyllä itsellisen rytmin.

Iltakymmeneltä haen tyttären kotiin. Syömme, juttelemme hetken aikaa ja menemme nukkumaan. Ennen uneen vaipumistani saan viestin pohjoisesta. Puoliso ja pojat ovat päässeet perille. He viipyvät poissa muutaman päivän.

Aamulla juon kahvia ja katselen ikkunasta ulos pimeään puutarhaan. Asettelen ajatuksiani.

Lähden töihin, tytär saa hoitaa tiskit kunhan herää. Nukkukoon nyt, lomalainen.

Iltapäivällä hän on lähtenyt koiranhoitajaksi ja viipyy siellä iltaan. Minä tapaan töiden jälkeen ystäväni. Puhumme pitkään. Kohotamme kaupungin kattojen yllä lasilliset elämälle ja vähän kuolemallekin.

Tulen bussilla kotiin. Kiireen tuntu huutaa poissaoloaan. Rakastan sitä tunnetta, kun kukaan ei odota. Se on niin harvinainen. Kävelen tahallisen hitaasti pimeää tietä. Siltaa pitkin puron yli, verkkaisesti, viipyillen. Pysähdyn sillalle. Maa on luminen ja jäässä, mutta musta vesi virtaa purossa vapaana.

Tyttärellä on kaveri yökylässä. Teinit moikkaavat ja sujahtavat yläkertaan, ja taas on hiljaista.

Yritän kuulla omia ajatuksiani. Syksy on ollut niin kiireinen ja intensiivinen, etten ole ehtinyt kuulostella niitä lainkaan. Elämääni on ilmaantunut uusi murhe. Se liittyy läheiseen ihmiseen ja on tällä hetkellä suuri musta möykky. Yritän tarkastella sitä eri suunnilta, saada siitä otetta. Haluaisin valita suhtautumistapani, tai ainakin yrittää vaikuttaa siihen, mutta tietoa on vielä liian vähän.

En tiedä, kuinka paljon minun pitäisi tässä vaiheessa ajatella asiaa. Valmistautua ajattelemalla – vai päin vastoin säästää voimiani ja olla ajattelematta?

Teen tytöille ruokaa ja katan heille pöydän olohuoneeseen. He aikovat katsella elokuvaa myöhään yöhön. Minä sytytän keittiöön kynttilät ja jatkan lukemista. On hiirenhiljaista.

Tällaisia iltani olisivat ilman suurta perhettä. Rakastan tätä. Mutta haluaisinko tätä aina? Olisinko surullinen? Yksinäinen? Tuntisinko tyhjyyttä, jos olisin kohta neljäkymmentävuotias ja perheetön?

Varmasti tuntisin, jos olisin tällainen minä, kuin olen aina ollut.

Mutta ehkä en olisi ollenkaan tällainen, jos elämä olisi mennyt eri tavoin. Voisinhan olla aivan toisenlainen, kaivata erilaisia asioita.

Olen silti onnellinen, että elämä on mennyt näin. Jos ja kun meillä on vain tämä yksi elämä, otan mieluiten sekä perheen että sitten lisäksi jotain omaakin.

Jotain omaa kuten nämä omat ajatukseni. Tämän hiljaisuuden. Kunhan vain välillä saan olla näin, otan mielelläni myös perheen. Perhe on hyvä asia, en toivo sitä pois.

Näin saan ajatukseni järjestykseen. Huomaan kellon lähentelevän puoltayötä. Puhallan kynttilät sammuksiin ja jatkan lukemista vielä hetken sängyssä.

Aamulla herään hiljaisuuteen, eikä kukaan odota minulta mitään koko päivänä.