Neljä huomiota keskellä kesää

1.

Luin Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen Taisteluni-sarjan loppuun. Päällimmäiseksi jäi kolme vahvaa ajatusta: 1) Samaistun monin paikoin hätkähdyttävän paljon Knausgårdiin. 2) Meinasin nyykähtää Hitler-esseen alle, vaikka toisaalta se oli myös mielenkiintoisinta, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Tuskinpa kukaan maailmassa on ennen kirjoittanut Hitleristä noin. 3) Kuutosen loppuosa vetää hienosti kaiken yhteen ja kuvaa riipaisevasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

2.

Olen ollut tasavahvasti reissussa ja omissa oloissani ja toisaalta intensiivisesti lasten kanssa. Kesät ovat sellaista aikaa. Täytyy sanoa, etten saa kyllikseni yksin olemisesta. Ei ole vielä tullut vastaan sellaista poissaolon määrä, että olisin kokenut saaneeni kyllikseni ja olisin alkanut ikävöidä perhettäni. Ei, sellaista tilannetta en ole toistaiseksi kokenut. (Ihan pienten lasten kanssa parin päivän erossaolon jälkeen on tullut kurja olo sen vuoksi, ettei heille ole hyväksi olla pidempään erossa äidistään. Mutta sillä tunteella ei ole tekemistä varsinaisen ikävöinnin kanssa.)

En tiedä, mahtaisiko raja mennä kahdessa viikossa? Tuskin pääsen koskaan kokeilemaan, koska en käytännössä aio enkä haluakaan olla niin pitkään erossa perheestäni. Se voisi olla minulle antoisaa, mutta kurjaa heille.

Oli miten oli, oman ajan ja tilan ja rauhan ja hiljaisuuden janoni tuntuu juuri nyt pohjattomalta. Pienet pyrähdykset erossa perheestä auttavat. Ja auttaa, jos saan iltaisin olla omissa oloissani. Myös pienet omat hetket päivisin auttavat. (Esim.  bravuurini, ylimääräinen vartti autossa Prisman parkkipaikalla; ah mikä syntinen rauha! Usein suljen silmäni ja haaveilen tai torkahdan.) Mutta ovathan ne vähän sellaista avohaavan laastarointia.

Olen tällainen. En tule tästä muuttumaan, sen voin jo näillä vuosirenkailla todeta.

3.

Isot lapseni menevät ja tekevät asioita itsenäisesti. Minä toimin mahdollistajana ja rahoittajana – ja kuuntelijana, kun he palaavat kotiin ja kertovat silmät loistaen seikkailuistaan. Hieno vaihe elämässä tämäkin.

Heidän menemisensä ja tekemisensä herättävät myös voimakkaita nostalgian tuulahduksia, koska he ovat iässä, jonka omalta osaltanikin hyvin muistan ja johon liittyy paljon pakahduttavia tunteita ja muistoja.

4.

Nostalgiasta puheen ollen, jouduin kotiseudultani äskettäin palatessani niin voimakkaan ja ravistelevan nostalgia- ja nuoruusikäväpyörteen imaisemaksi, että suoraan sanottuna itkin salaa aurinkolasieni takana koko automatkan kotiin. (Salaa siksi, että kymmenvuotiaani istui takapenkillä, olimme reissussa kaksin.)

Aivan vakavissani tunsin vastustamatonta halua soitella kaikki tietyn elämänvaiheen tärkeät tyypit koolle ja lavastaa autenttisen 90-luvun puolivälin kesäillan niillä kallioilla, niillä kaduilla, sillä rannalla, siinä asunnossa, niissä tunnelmissa… Tunsin vastustamatonta halua soittaa heille kaikille ja kertoa, että rakastan heitä ja ajattelen heitä kaivaten ja että he ovat minulle aina tärkeitä ja erityisiä ja että he ovat jättäneet minuun jälkiä, jotka eivät häviä koskaan, ja hyvä niin, koska niiden jälkien vuoksi, isolta osin, olen se mikä nyt olen.

Voi pojat! Hädin tuskin sain koottua itseni ennen kuin kurvasimme kotipihaan.

Bonushuomio:

Olen ollut viikon kesälomalla, ja työasiat rojahtivat pois mielestäni sillä minuutilla, kun aktivoin lomavastaajan ja kirjauduin ulos Skypestä. Tämä on hyvä merkki. Kevät uudessa työssä oli työteliäs ja vaativainenkin, mutta se, etteivät työjutut pyöri ajatuksissa edes alkulomasta, on kohdallani varma merkki erinomaisesta työhyvinvoinnista.

Esimerkiksi vuosi sitten tai kaksi vuotta sitten tilanne oli täysin toinen. Nyt on hyvä.