Arkea. Juhlaa.
Elämä on tällä hetkellä niin älyttömän ruuhkaista, että pääosan ajasta kellun vain virran mukana. Tai en aina kellu, välillä myös kauhon tyylikästä kroolia. Joskus räpistelen melkein henkeni hädässä, joskus varpaat meinaavat ottaa pohjaan… Välillä mukaan tarttuu risuja ja oksia, joista on pyristeltävä eroon. Ja pari kertaa olen selvinnyt oikein putouksestakin.
Mutta ison osan ajasta kellun. Soljun. Livun tyynenä virran viedessä. En tahdottomana, vaan omasta tahdostani; koska se on viisasta.
Elämä on nyt tällaista. Meillä on kolme harrastavaa lasta, joista yksi on jo murrosikäinen, yksi pieni koululainen ja yksi päiväkotilainen. Siinä on niin monenlaista hoidettavaa, järjestettävää, ja ratkottavaa asiaa ihan joka ikinen päivä aamusta iltaan, että on oikeastaan pakko yrittää pitää mieli tyynenä.
Samaan aikaan me hoidamme ja remontoimme tätä taloa. Ja tietenkin käymme töissä. Joka päivä, ja joskus töitä piisaa illoille ja viikonlopuillekin. Ei onneksi enää niin usein kuin ennen, siinä olemme tehneet valintoja.
Alku oli pieni shokki. Niin se taitaa olla monille. Kun toinen lapsi syntyi. Kun ensimmäinen lapsi meni kouluun. Kun harrastuksia alkoi olla useana arki-iltana. Kun selvitettävää, mahdollistettavaa, metatyötä alkoi kertyä, kun oma aika väheni vähenemistään… Kun pyykki- ja tiskivuoret alkoivat kasvaa ja kun joka illalle alkoi olla joku lomake täytettävänä tai varustekassi pakattavana… Ruokahuollon piti alkaa pelata aiempaa tehokkaammin, eväitä ja välipaloja piti alkaa löytyä vakkarina kaapeista.
Hetken aikaa se hirvitti.
Nyt meillä on eletty tätä elämän kenties täyteläisintä vaihetta jo sen verran pitkään, että kaikkeen on totuttu. Välillä silti puhalluttaa. Välillä silti pyörittelen päätäni tälle absurdille vaiheelle, jossa jokainen päivä on yhdistelmä tarkkaa suunnitelmallisuutta ja yllättäviä käänteitä.
Mittailin viime viikonloppuna aikoja, jotka kuluivat ilman että joku perheessä kaipasi jotakin minulta. Jos olin saatavilla, palveluksiani ja näkemyksiäni haluttiin keskimäärin 30 sekunnin välein ellei jopa tiheämminkin.
Onneksi olen välillä hyvä katoamaan huoneiden peränurkkiin, sohvien, nojatuolien ja sänkyjen uumeniin lueskelemaan tai pöydän ääreen, sanomalehden taakse, kahvikupin kanssa ihan hiljaa lymyilemään. Olen kehittänyt tästä maastoutumisesta oman supervoimani.
Huolia ja murheita ilmaantuu. Osa niistä on ohimeneviä, osa pysyvämpää sorttia. Pienistä ei jaksa enää niin kamalasti stressata. Isompien kanssa opettelemme elämään. Selvästikin kasvavat lapset voivat tuoda mukanaan suurempia ja monimutkaisempia huolia kuin millaisia pikkulapsiaikaan kuuluu.
Ruuhkavuosien melskeessä näkökenttä usein helposti, joskus ihan pakostakin (tavallaan ehkä onneksi) supistuu ja kapenee. Vauhti on kova, et voi vilkuilla sivuillesi. Et voi jäädä katsomaan taaksesi.
Menet eteenpäin.
Menet eteenpäin.
Menet eteenpäin.
Välillä räpiköit, välillä nautit kyydistä. Välillä joudut sumaan, ja sinua ahdistaa. Välillä valitset väärän reitin tai eksyt. Toisinaan ohitsesi vilahtelee kauniita maisemia ja mielenkiintoisen näköisiä paikkoja, mutta et harmiksesi ehdi jäädä niitä tutkiskelemaan.
Hyväksyt sen.
Opit luovimaan karikoissa.
Ethän kuitenkaan hyväksy liikaa. Ethän totu liikaa siihen, ettet koskaan ehdi pysähtyä, hengittää, huomata hienoa, kaunista, arvokasta ympärilläsi.
Minä olen yrittänyt opetella hoksaamaan hyvät pysähtymispaikat. Äkkäämään, koska on tilaisuus pitää paussi. Sitten vain tarvittaessa vaikka täydestä vauhdista jarrut pohjaan ja hetkeksi tien pientareelle pilviä katselemaan.
Arki on täynnä pieniä juhlahetkiä.