Arkinen hiljaisuus
Jatkan vielä arjesta.
En ole mikään Maaret Kallio -fani enkä oikeastaan mikään self help -fanikaan. Tämä Maaret Kallion eilinen Hesarin kolumni kuitenkin puhutteli.
”Hiljaisuus rauhoittaa stressaantunutta mieltä, auttaa palautumaan ja keskittymään olennaiseen. Se avaa tilaa luovuudelle, oivaltamiselle ja priorisoinnin taidolle. Siksi on viisautta tavoitella toistuvaa ja arkista hiljaisuuden voimaa.”
Ilman arjen hiljaisuutta en jaksa. Ja juuri arjen hiljaisuudesta minulla on krooninen pula. Välillä tuntuu, että olen kuin häkkiin suljettu, ahtaalle ajettu eläin, joka kiertää kehää etsien pakoreittiä.
Meidän lapsemme eivät ole erityisen meluisia. Etenkin kotioloissa he ovat ennemminkin rauhallisia puuhastelijoita. He eivät myöskään ole enää vauvoja tai taaperoita, joiden parkuna uhkaisi mielenrauhaa ja rikkoisi tärykalvot. Heistä kukin kommunikoi pääsääntöisesti normaalilla puheäänellä. En siis yleensä altistu kotona varsinaiselle melusaasteelle, siitä ei ole kyse.
Kyse on toisenlaisesta hiljaisuuden puutteesta.
Kyse on siitä, että minua puhutellaan (joko livenä tai erilaisia sähköisiä kanavia hyödyntäen) lähes taukoamatta. Perheen arjessa joku on koko ajan jotakin vailla. Usein kun olemme koko porukka kotona, jollakulla on minulle asiaa puolen minuutin välein. True story. Toisinaan useamminkin. Toisinaan kimpussani on kokonainen lauma.
Myös työpäivien ja työmatkojen aikana puhelin piippaa kotoisia kutsujaan vähän väliä. Se piippaa, kun olen jumpassa tai saunassa (jonne en tietenkään ota luuria mukaan). Se ehtii piipata äänettömänä laukkuni hiljaisuudessa muutaman kerran, kun olen leffassa tai konsertissa. Se piippaa joskus vielä illalla, kun olen jo menossa nukkumaan, jos teini muistaa huoneessaan jonkin heti aamulla tarvittavan asian.
Piippailu on ymmärrettävää. Meillä on kolme lasta, ja etenkin koululaisilla on paljon erilaisia puuhia, joihin kaivataan vanhempien näkemyksiä ja panostusta. Hyvä vain, että soittelevat, kyselevät ja pyytävät apua.
Mutta usein tuntuu, että minua ahdistetaan joka suunnalta. Osin kyse on konkreettisesta äänestä ja todellisesta vuorovaikutuksesta, mutta osittain päässäni surisee myös kaiken metatyön ja mahdollistamisen, to do -listojen ja muistettavien aikataulujen paine. Jatkuvasti rauhaani ja keskittymistäni keskeyttävien kutsuhuutojen paine. Tietoisuus siitä, että ihan kohta joku taas kaipaa minua.
Ja sitä surinaa on vaikea hiljentää edes silloin, kun ympärillä on muutoin täysin äänetöntä.
Hiljaisuus on tärkein voimavarani riittävän unen jälkeen. Kun lapset olivat pieniä, nukuin aina liian vähän ja univelkaa vastaan kamppailusta tuli todellinen eloonjäämistaistelu. Nyt kun lapset ovat isompia ja saan yleensä nukkua yöni riittävän hyvin, nostaa toisenlaisen luksuksen eli hiljaisuuden kaipuu päätään.
Olen lähtökohtaisesti hyvä vaalimaan omaa aikaani ja tilaani. Osaan tarvittaessa pyytää hiljaisuutta tai poistua vaikka lenkille, jos minulla alkaa keittää. Mutta kovin helposti se ei käy. En aina raaski.
Olen töiden vuoksi jonkin verran poissa kotoa, välillä myös yön tai parin yli työmatkoilla, ja joskus joudun avaamaan koneen vielä iltasellakin hetkeksi. Siksi, työperäistä poissaoloa tasapainottaakseni, olen mielelläni lasteni tavoitettavissa ja ihan oikeasti läsnä silloin kun satumme olemaan kaikki kotona; työpäivien aikanakin mahdollisuuksien mukaan.
Minulta saa tulla kysymään. Minulle saa tulla juttelemaan. Minulle saa soittaa ja vastaan aina kun voin.
Silti kaipaan hiljaisuutta niin kovasti. Kaikkein eniten haluaisin olla yksin hiljaisessa kodissa. Sillä pääsenhän minä hiljaisille lenkkipoluille melkein suoraan kotiovesta. Ja autossa on hiljaista, kun ajan Prismaan ruokaostoksille. Työpaikalla voin sulkea työhuoneen oven ja olla hiljaa.
Se ei vain ole sama asia.
Eikä sekään ole mitään oikeaa arkista hiljaisuutta, että matkustan hiljaisuuden retriittiin, vetäydyn epämääräisten selitysten saattelemana pariksi päiväksi mökille tai häädän perheen jonnekin. Arkisen hiljaisuuden pitäisi tulla omalla painollaan, ilman erityisjärjestelyitä, poikkeusolosuhteita tai sitä että minä pakenen jonnekin.
Onkohan sellainen aivan liikaa vaadittu tässä elämäntilanteessa? Pyydänkö liikoja, kun pyydän mahdollisuutta olla yksin ja hiljaa omassa kodissani?
Ehkä vähitellen hiljaisuuden määrä lisääntyy. Jo nyt on aiempaa useammin sellaisia tilanteita, että olen keskellä arkea yksin kotona. Ja aiempaa useammin on myös sellaisia tilanteita, että nuoriso puuhaa omiaan, eivätkä he edes huomaa, että lymyilen jonkin huoneen uumenissa.
Kärsin niin kovasta hiljaisuusvajeesta, että nuo lyhyet tuokiot eivät tunnu oikein riittäviltä. Ne tuntuvat laastarilta avohaavan tilkkeenä. Mutta ehkä ajan myötä hiljaisuus arjessani lisääntyy.
Sitä odotellessani yritän takertua pieniin hetkiin. Suljen laitteet ja viritän korvani, sieluni, äänettömyyden taajuudelle. Sieltä löytyy rauha.