Dolce far niente
Historiallista! Ensimmäistä kertaa elämässäni koen todellista vaikeutta sopeutua siihen, että loma loppuu ja on palattava töihin. Ei sillä, ettenkö viihtyisi työssäni. Viihdyn erittäin hyvin, ja työn ja ammatin merkitys elämässäni on tosi iso. Syksy tuo mukanaan hurjan mielenkiintoisia juttuja, tuskin maltan odottaa, että pääsen niiden kimppuun.
Mutta tämä rytmi! Lomarytmi. Verkkainen elämän tahti, johon olen solahtanut kesän viikkojen aikana aivan totaalisesti. Dolce far niente, suloinen joutilaisuus…
Minä en nimittäin ole ennen oikeastaan kokenut tällaista. Ennen kuin minulla oli lapsia, minulla ei ollut pitkiä työsuhteita eikä niin ollen myöskään vuosilomia. (Olin parikymppinen opiskelijaplanttu, kun sain esikoiseni.) Elämäni 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa oli ihan erilaista. Yhtäältä toki vapaata ja joutilastakin, mutta samalla oli aina joku tentti tulossa, gradu kesken, miljoona projektia, kesällä kesätyöt tai joku määräaikainen työsuhde meneillään. Silloin elämässä toden totta oli koko ajan jotakin keskeneräistä. Ja toki oli myös nuoruuden levottomuus, joka ei varsinaisesti tarkoittanut leppoisan uneliasta olemista vapaa-aikanakaan.
Sitten tulivat lapset, ja vaikka olenkin ollut jo vuosi kausia työni puolesta ns. vuosilomia nauttiva henkilö, niin trio on kyllä pitänyt elämän sähäkkänä ja aamut aikaisina lomillakin.
En ole oikein päässyt kiinni siihen fiilikseen, josta ihmiset tuskaisina vääntelehtien puhuvat. Että on vaikea saada rytmi taas arkiseksi ja elämän toiminnot rullaamaan yhteiskuntakelpoiseen tahtiin. En minä ole koskaan aikaisemmin loman aikana valahtanut mihinkään toiseen todellisuuteen, jossa kenties nukutaan aamulla pitkään, eikä muutenkaan liikoja rehkitä. Ei. Aamuisin on oltu tikkana pystyssä, eivätkä päivät ole juuri hengähdystaukoja tarjonneet.
Mutta nyt! Nyt meillä ensimmäistä kertaa on niin isot lapset, että ne nukkuvat aamuisin pitkään. Ja ensimmäistä kertaa minulla on lomalla ollut enemmän rauhallista kuin työlästä – siitä huolimatta että olin viimeiset kaksi viikkoa lomastani lasten kanssa päivät nelisin.
He ovat kasvaneet! He puuhaavat pitkälti omiaan, eivätkä kaipaa minua enää niin paljon. He käyvät itse vessassa, syövät itse, pukevat ja riisuvat itse ja nukahtavat itse. He tapaavat kavereitaan, katsovat keskenään elokuvia ja pyöräilevät kauppaan ostamaan jätskit.
Ja mitä minä olen tehnyt?! Lukenut. Kirjoja, sanomalehtia, nettiartikkeleita, somea, aikakauslehtiä, akkainlehtiä, kaikkea mahdollista… Katsonut iltaisin puolison kanssa Frendejä ekasta tuotantokaudesta alkaen ja nollannut aivojani koko vuoden edestä. Liikuskellut hitaasti, keitellyt kahvit, pukeutunut keskimäärin klo 11. Olen tuumaillut ja tehnyt kaiken kuin hidastetussa filmissä. Verkkaisesti ja silloin kun on hyvältä tuntunut.
Mitään lomaprojekteja ei ole ollut. Ei kunnonkohotusta eikä talon remontointia. Ollaan oltu vaan. Ihan uudella tavalla.
Ja nyt mietin, että mitenkäs hitossa tästä ponnistetaan takaisin työ- ja arkirytmiin? Täytyy vissiin alkaa lueskella iltapäivä- ja talouslehtien ”näin palaat arkeen” -juttuja uusin silmin.
Onneksi lapset ovat vielä tämän viikon mummolassa. Onneksi koulu ja päiväkoti alkavat eri päivinä eivätkä yhdessä rysäyksessä. Onneksi harrastukset käynnistyvät vähitellen vasta elokuun lopulla. Saadaan aikaa totutella. Ehkä tämä tästä?
Matkaa arkiseen ryhdikkyyteen tosin vielä on. Eilisaamuna meille oli tulossa kahdeksalta maalausfirma aloittelemaan talonmaalausta. Herätystä puoli kahdeksaksi edeltävänä iltana viritellessäni harkitsin vakavissani, että soittaisin maalareille ja pyytäisin, että eiks me voitais alottaa vähän myöhemmin, pliiiiis.
Tänä aamuna puolestaan nukuin pommiin, mitä minulle on tapahtunut viimeksi ehkä 19-vuotiaana. Herätys pauhasi yöpöydällä puoli tuntia ennen kuin virkosin unestani.
Lomaltapaluuvinkkejä?!